habitum quendam vitalem corporis esse,
harmoniam Graeci quam dicunt.[305]

Älkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä luonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää Entelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä hän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta, vaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa dogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin, jota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon lopuksi sanoo Cicero: harum sententiarum quae vera sit, deus aliquis viderit.[306] Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka käsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia. Herakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti kuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että sen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen olevan.

Yhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta. Hippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja Aristoteles kautta koko ruumiin,

ut bona saepe valetudo quum dicitur esse
corporis, et non est tamen haec pars ulla valentis,[307]

Epikuros vatsaan,

hic exsultat enim pavor ac metus; haec loca circum
laetitiae mulcent,[308]

stoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon viereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä, miksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on yhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa. Straton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin. Qua facie quidem sit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est,[309] sanoo Cicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö pilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan voittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole monta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä, minkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat sielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta. Sen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa jotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme lausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan alas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta sellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että nuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi mainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa mainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus nukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset, inhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen miehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos, se kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan joutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta annettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta syystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut, ensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että, mikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään, sikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä johtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka rangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla sangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.

Meidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten Plutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan mukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat ja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat houreet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja syvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa. Tieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa, kuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä; katsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli silloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla ei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata, lystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon ja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.

Entäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi ajattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan kappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan liikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän vastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut mahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne sen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla yhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa niille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa vielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi tarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka väittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle? "Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia, niin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi kenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia kirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa Iliadin tekstin?"

"Mikä on järjellä varustettua", sanoo Zenon, "on parempaa kuin se, mikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä maailma; se on siis järjellä varustettu". Tämän saman todistelun nojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän, että se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun nojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: "Kokonainen on suurempi osaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia; se on siis viisas." Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat toisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta, tapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät ole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja jotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin ajattelemattomuudesta.