että "ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on sitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat oikeat":

nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ...
proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;[379]

ja tuo jyrkkä mielipide, että "aistit eivät petä", että "täytyy antautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä eroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan, vieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle he menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja". Timagoras vannoi, että vaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän ei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä luulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.

Kaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei tunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu epätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että ihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja hourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen, valvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja, olivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön typeryytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä mihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat herrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain petettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos hänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää itsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa, että se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että "meillä ei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä", ja jos myöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että "aistien todistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään tietoa", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien kustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.

Mitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen, niin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin mieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson kaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se todellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee pyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä yläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä, tunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille sanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja ja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja ymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.

Jätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa ja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan voimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa poraamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut sieluunsa sen opinsäännön, että "vatsanväänteet, samoin kuin kaikki muut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka eivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja autuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta". Ei ole niin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet sitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä virkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi jonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan tuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia koristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta herättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista sopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat jonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee heidät epäilemään kantaansa.

Mitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi, kuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja nuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli oikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu uskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli saanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja; että nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että silmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin lausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka antautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi, hän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä erästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään tiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: "Minä murskaan sinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani." Minkä vuoksi sellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä, kääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat itselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja käskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava, eivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen näkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon tuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä valtaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo palmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo punaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine Atlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään niillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja miellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa ole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien voiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan varjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen kuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja palvelee kuin elävää olentoa...

Asetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn häkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien huippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä pudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut katonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä kauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi tekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne ovat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka eivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden kahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme kävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta, että se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme, jos se olisi maassa.

Olen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme — ja kuitenkin olen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista —, etten voinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin etteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui hyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla, ja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt vaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen tahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy, joka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa meihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se olisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme voi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme pyörryttävän: ut despici sine vertigine simul oculorum animique non possit;[380] ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän syystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa niiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida; mutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa korvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen, mikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka häiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi pitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa ja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat järkeämme ja sieluamme. Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum gravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura et timore.[381]

Lääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät sävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt sellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä alla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei hermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät raapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan asti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun puhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen mallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli herransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli hyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan ja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin suurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa niin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella itseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat järkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille joskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan. Minkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule sellaisena kuin se on: