Huomatessaan joutuneensa niin pahoin pidellyksi Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:
– Sancho, olen kuullut aina sanottavan että hyvän tekeminen kunnottomille on veden kaatamista mereen. Jos olisin uskonut mitä minulle sanoit, olisin välttänyt tämän mieliharmin; mutta tehty on tehty, nyt täytyy malttaa mielensä ja olla tästä lähtien vahingosta viisaampi.
– Teidän armonne viisastuu vahingosta — vastasi Sancho yhtä varmasti kuin minä olen turkkilainen; mutta koska sanotte että olisitte välttänyt tämän onnettomuuden, jos olisitte uskonut minua, uskokaa minua nyt, niin välttyy toinen vielä suurempi; minä vakuutan teille ettei Pyhä Veljeskunta [52] huoli ritariteoista, ettei se maksa kahta maravediä kaikista vaeltavista ritareista yhteensä, ja tietäkää että minusta tuntuu kuin niiden nuolet jo vinkuisivat korvissani.
— Sinä olet pelkuri syntymästäsi, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta jottet syytä minua jääräpäiseksi ja sano etten milloinkaan tee niin kuin neuvot, noudatan tällä kertaa kehoitustasi ja väistän rajuilmaa, jota sinä kovin pelkäät, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettet milloinkaan eläessäsi tai kuollessasi kerro kenellekään minun väistyneen ja etääntyneen tästä vaarasta pelon tähden, vaan sanot sen tapahtuneen siksi, että tahdoin noudattaa sinun hartaita rukouksiasi. Jos toisin sanot, niin valehtelet, ja minä väitän sen valheeksi tästä siihen ja siitä tähän asti, väitän että valehtelet ja tulet valehtelemaan joka kerta, kun niin ajattelet tai sanot.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — peräytyminen ei ole pakenemista, eikä odottaminen ole viisasta, jos odottamisesta koituu suurempi vaara, ja viisaan asiana on säästää itseään huomisen varalle eikä panna kaikkea alttiiksi yhtenä päivänä. Ja tietäkää että vaikka olenkin vain yksinkertainen maalaismies, ymmärrän kumminkin hiukan sitä, mitä sanotaan taidollisuudeksi; teidän ei siis tarvitse katua että olette noudattanut neuvoani, vaan nouskaa Rocinanten selkään, jos voitte, ja ellette voi, niin minä autan, ja sitten lähdemme, sillä pääkoppani sanoo minulle että meille ovat nyt enemmän tarpeen kintut kuin kädet.
Don Quijote nousi ratsunsa selkään virkkamatta enää sanaakaan. Sancho lähti ajamaan edellä aasillaan, ja niin he saapuivat erääseen lähellä sijaitsevan Sierra Morenan paikkaan. Sancho aikoi ajaa vuoriston halki päästäkseen Visoon tai Almodóvar del Campoon piilläkseen muutamia päiviä sikäläisillä autiomailla, jottei heitä löytyisi, jos Pyhä Veljeskunta heitä etsisi. Hänelle antoi siihen suurempaa intoa se seikka, että hänen aasinsa selkään sälytetyt eväsvarat olivat pelastuneet kaleerivankien kahakasta, mitä hän P ilmettynä ihmeenä, ottaen huomioon, miten vangit olivat ka en penkoneet ja vieneet.. „
He ehtivät sinä iltana[80] keskelle Sierra Morenan sisäosaa, missä Sanchon mielestä oli hyvä viettää yö, vieläpä muutamia seuraaviakin vuorokausia, ainakin niin kauan kuin hänen hallussaan olevat muonavarat riittäisivät, ja niin he yöpyivät kahden kallion väliin lukuisien korkkipuiden alle. Mutta kohtalokas sallimus, joka oikean uskonnon valistuksesta osattomiksi jääneiden mielestä ohjaa, laatii ja järjestää kaiken omalla tavallansa, sääti nyt niin, että Ginés de Pasamonte, kuuluisa veijari ja varas, jonka Don Quijoten miehuus ja hulluus oli vapauttanut vankiketjusta, peläten Pyhää Veljeskuntaa, jota hänen sopi syystäkin varoa, päätti piiloutua tähän vuoristoon, ja hänen kohtalonsa ja pelkonsa johdattivat hänet samaan paikkaan, minne samat voimat olivat vieneet Don Quijoten ja Sancho Panzan, ajalla ja hetkellä, jolloin voi heidät vielä tuntea ja heidän ollessaan parhaillaan uneen vaipumassa. Ja koska kehnot ovat aina kiittämättömiä ja tarve aina tarjoaa aiheen temmata itselleen luvatonta ja hetkellinen apu on tulevaisia seikkoja tärkeämpi, niin Ginés, joka ei ollut kiitollinen eikä sävyisä, päätti varastaa Sancho Panzan aasin, välittämättä Rocinantesta, jolla ei ollut arvoa pantattavana enempää kuin myytävänäkään kaluna. Sancho Panza nukkui, varas vei hänen aasinsa ja oli ennen aamunkoittoa niin kaukana, että oli mahdoton häntä saavuttaa.
Aamurusko nousi ilahduttaen maata ja saattaen murheelliseksi Sancho Panzan, joka havaitsi harmonsa olevan tiessään. Huomattuaan menetyksen hän puhkesi mitä surullisimpaan ja tuskallisimpaan valitukseen, niin että Don Quijote heräsi siihen parkuun ja kuuli Sanchon sanovan:
— Oi minun oma lapsukaiseni, omassa kodissani syntynyt, lasteni kultainen leikkikumppani, eukkoni ilo, naapurieni kateus, kuormaini keventäjä ja puolen elatukseni hankkija, sillä minä maksoin puolet kulungeistani niillä kuudellakolmatta maravedillä, jotka sinä päivässä ansaitsit!
Nähdessään hänen itkevän ja kuultuaan syyn Don Quijote lohdutti Sanchoa niin hyvin kuin osasi ja kehoitti häntä olemaan kärsivällinen luvaten antaa hänelle osoituksen, jota vastaan hänelle luovutettaisiin kolme aasia niistä viidestä, jotka Don Quijote oli jättänyt kotiin.