Sancho löysi siitä lohdutuksen, pyyhki kyynelensä, hillitsi nyyhkityksensä ja kiitti isäntäänsä hänen suopeudestaan.
Don Quijoten sydän iloitsi hänen saapuessaan tähän vuoristoon, sillä nämä seudut näyttivät erittäin soveliailta hänen etsimiinsä seikkailuihin. Hänen mieleensä muistuivat ne ihmeelliset tapaukset, joita tällaisissa erä- ja autiomaissa oli sattunut vaeltaville ritareille, ja hän mietti miettimistään näitä seikkoja, niin niiden viehättämänä ja hurmaamana, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchollakaan ei nyt (kun hänestä tuntui ettei mikään vaara uhannut) ollut muuta huolta kuin tyydyttää vatsansa vaatimuksia papillisen evässaaliin jäännöksillä, ja niin hän asteli isäntänsä jäljissä kantaen kaikkea mitä harmon olisi pitänyt kuljettaa, ottaen ruokaa pussista ja pistäen poskeensa, haluamatta ollenkaan joutua uuteen seikkailuun niin kauan kuin tätä menoa kesti.
Kohottaessaan katseensa hän näki isäntänsä pysähtyneen ja yrittävän peitsenkärjellä nostaa jotakin maassa makaavaa kääröä. Sancho kiiruhti sen vuoksi häntä auttamaan, jos tarvittiin, ja hänen ehtiessään luo Don Quijote nosti peitsenkärjellä satulatyynyn ja siihen kiinnitetyn matkalaukun, jotka olivat puolittain tai kokonaan mädäntyneet ja hajonneet, mutta olivat silti niin painavat, että Sanchon täytyi ottaa ne käsiinsä. Sitten isäntä käski hänen katsoa mitä laukussa oli, ja Sancho totteli joutuisasti. Vaikka matkalaukku oli varustettu ketjulla ja lukolla, hän saattoi kuitenkin sen repeämistä ja mädänneistä kohdista nähdä mitä siinä oli, nimittäin neljä hienosta Hollannin palttinasta tehtyä paitaa ja muita yhtä kauniita kuin puhtaitakin liinavaatteita sekä pienessä nyytissä aimo joukko kultadukaatteja. Ne nähdessään Sancho huudahti:
— Kiitetty olkoon taivas kaikkine asujaimineen, kun on kerrankin toimittanut meille seikkailun, josta on hyötyä!
Jatkaessaan etsintäänsä hän löysi vielä upea-asuisen muistiinpanokirjan. Don Quijote pyysi saada sen ja käski Sanchon ottaa rahat ja pitää ne ominaan. Sancho kiitti häntä suudellen hänen käsiänsä, otti mytystä kaikki liinavaatteet ja sijoitti ne eväspussiin. Don Quijote näki tuon kaiken ja sanoi:
— Minusta näyttää, Sancho (ja toisin ei voi ollakaan), että tämän vuoriston kautta on kulkenut joku harhautunut matkustaja, jonka kimppuun ilmeisesti ovat hyökänneet ryövärit surmaten hänet ja kuljettaen tähän piiloisaan paikkaan kuopattavaksi.
— Niin ei voi olla laita, — vastasi Sancho — sillä ryövärit, jo niitä olisi tässä ollut, eivät olisi jättäneet rahoja.
— Olet oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja niin muodoin minun on mahdoton arvata tai selittää mitä tämä saattaa olla. Mutta odotahan, katsokaamme, eikö tässä muistiinpanokirjassa ole mitään kirjoitusta, jonka avulla voimme tutkia ja tulla tietämään mitä tietää haluamme.
Hän avasi kirjan ja näki siihen kaikkein ensinnä, kuin konseptiksi, vaikka varsin hyvällä käsialalla kirjoitetun sonetin, jonka hän luki ääneen, jotta Sanchokin sen kuulisi, havaiten sen seuraavanlaiseksi:
Sult', Amor, joko puuttuu oivallusta tai olet liian tyly, armoton, näin koska syyttä kärsittävä on mun kaikkein ankarinta kidutusta.