On Amor jumala — siis armahdusta ja lempeyttä valtansakin on. Ken silloin määräs tämän kohtalon täys kauhistavaa tuskan huumausta?
Sua, Fyllis, syyttää olis väärin varmaan, sill' eihän taivahasta tuho tulle, ei pahan sijaa liene sieluss' armaan.
Pian kuolema saa viitassaan mun viedä — vain ihme pelastuksen tuoda mulle voi ahdingossa, jonka syyt' en tiedä.
— Tästä runosta — sanoi Sancho — ei voi saada mitään selville, ellei mahdollisesti tuota viiliä kuorimalla tule näkyviin, mitä on pohjalla.
— Mistä viilistä sinä puhut? — kysyi Don Quijote.
— Olin kuulevinani — sanoi Sancho — että teidän armonne mainitsi viilin.
— En, minä luin Fyllis, — vastasi Don Quijote — ja se on epäilemättä sen naisen nimi, jota tämän sonetin sepittäjän valitukset koskevat; ja hänen täytyy totisesti olla melkoinen runoilija, jos muuten yhtään ymmärrän tätä taidetta.
— Teidän armonne siis ymmärtää runovärssyjäkin? — virkkoi Sancho.
— Paremmin kuin luuletkaan, — vastasi Don Quijote ja sen saat nähdä, kun lähdet viemään kirjettä, jonka kirjoitan runomittaan alusta loppuun saakka, valtiattarelleni Dulcinea Tobosolaiselle. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että kaikki tai ainakin useimmat entisajan ritarit olivat eteviä trubaduureja ja mainioita soittoniekkoja, koska nämä molemmat kyvyt tai paremmin sanoen Jumalan lahjat ovat rakastuneille vaeltaville ominaisia. Totta kyllä, että entisten ritarien lauluissa on enemmän hehkua kuin taituruutta.
— Lukekaa lisää, armollinen herra, — sanoi Sancho — niin varmaan löydätte jotain, mikä meille kirkastaa asian.