— Ei, — virkkoi sisarentytär — ei ole syytä säästää ainoatakaan, sillä ne ovat kaikki olleet vahingontekijöitä; on paras heittää ne ikkunasta pihalle, latoa ne pinoon ja sytyttää palamaan, tai vielä parempi viedä ne tanhualle ja rakentaa rovio sinne, niin ei ole haittaa savusta.
Emännöitsijä oli samaa mieltä: niin kiihkeästi he molemmat toivoivat noiden viattomien kuolemaa; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ellei saanut sitä ennen lukea ainakin kirjojen nimiä. Ensimmäinen Nicolás-mestarin hänelle ojentama oli Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta. Kirkkoherra lausui:
— Sepä ihmeellinen seikka, sillä, kuten olen kuullut sanottavan, juuri tämä ritariromaani on ensimmäinen Espanjassa painetuista ja kaikkien toisten alku ja juuri, joten on mielestäni oikeus ja kohtuus, että tuomitsemme sen, ylen vaarallisen lahkokunnan perustajan, armotta poltettavaksi.
— Ei, hyvä herra, — virkkoi parturi — minä olen kuullut myös sanottavan että se on paras kaikista senlaatuisista kirjoista, mitä milloinkaan on sepitetty, joten se on armahdettava ainoana lajissaan.
— Niin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja siitä syystä pitäköön toistaiseksi henkensä. Katsotaanpa mikä on se toinen siinä vieressä.
— Se on —vastasi parturi — Esplandiánin, Amadis Gallialaisen laillisen pojan urotyöt.
— Totisesti-, — sanoi kirkkoherra — isän oivallisuuden ei tule hyödyttää poikaa. Tässä, rouva emännöitsijä, avatkaa tuo ikkuna ja heittäkää kirja tanhualle, ja olkoon se rakennettavan roviokasan perustuksena.
Emännöitsijä teki varsin mielellään työtä käskettyä, ja Esplandián parka lensi tanhualle kärsivällisesti odottamaan uhkaavaa tulikuolemaa.
Seuraava — virkkoi kirkkoherra.
Tässä tulee — sanoi parturi — Kreikan Amadis, ja kaikki muutkin tässä rivissä kuuluvat luullakseni samaan Amadis-sukuun.