— Eikö mitä, armollinen herra, — virkkoi Sancho — nuo, jotka tuolla näemme, eivät ole jättiläisiä, vaan tuulimyllyjä, ja ne, mitkä näyttävät käsivarsilta, ovat siipiä, jotka pyörittävät myllynkiveä, kun tuuli niitä liikuttaa.
— Helppo on huomata — vastasi Don Quijote — ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.
Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea ollenkaan välittämättä aseenkantajastaan Sanchosta, joka huutaen vakuutti hänelle että hän oli aivan varmaan käymässä tuulimyllyjen eikä jättiläisten kimppuun. Ne olivat Don Quijotesta niin ilmeisiä jättiläisiä, ettei hän kuullut aseenkantajansa Sanchon huutoja eikä lähelle ehdittyäänkään nähnyt mitä ne olivat, vaan huusi korkealla äänellä:
— Älkää paetko, te pelkurit ja kurjat olennot, teitä vastaan hyökkää yksi ainoa ritari.
Samassa kävi pieni tuulenleyhkä, ja suuret myllynsiivet alkoivat liikkua. Don Quijote näki sen ja virkkoi:
Vaikka liikuttaisitte useampia käsivarsia kuin jättiläinen
Briareos,[42] joudutte sittenkin häviölle.
Niin sanoen ja mitä hartaimmin sulkeutuen valtiattarensa Dulcinean suosioon, pyytäen häntä avukseen tänä ratkaisevana hetkenä, Don Quijote syöksyi eteenpäin kilven suojaamana ja peitsi sojossa Rocinanten pannessa parasta laukkaansa ja hyökkäsi suoraan ensimmäistä myllyä vastaan. Hänen peitsensä iskiessä siipeen tuuli pyöritti siipeä niin rajusti, että se mursi peitsen palasiksi vieden mennessään ratsun ja ratsastajan, joka kieri kentälle pahoin kolhittuna. Sancho Panza kiiruhti hänen avukseen niin nopeasti kuin aasin vauhti salli ja huomasi luo ehdittyään ettei Don Quijote kyennyt liikahtamaan: niin ankara oli isku hänen kumoutuessaan Rocinanten kanssa.
— Jumala varjelkoon! — virkkoi Sancho. — Enkö sanonut teidän armollenne että varoisitte sitä tekemästä, koska ne selvästi olivat tuulimyllyjä eikä niitä voinut muuksi katsoa kukaan, ellei ollut mitä omassa päässä?
— Ole vaiti, hyvä Sancho: — vastasi Don Quijote — sotaiset seikat ovat enemmän kuin muut alinomaisen muuttumisen alaisia; otaksun sitä paitsi, ja on varmakin, että viisas Fresón, joka vei multa huoneen kirjoineen, nyt muutti nuo jättiläiset myllyiksi riistääkseen minulta niiden voittamisesta koituvan kunnian; niin kovin hän minua vihaa. Loppujen lopuksi hyvä miekkani sittenkin saattaa hänen kehnot juonensa häpeään.
— Suokoon Jumala että niin tapahtuu — virkkoi Sancho Panza.