Hän auttoi herransa seisoalleen ja melkein lapautuneen Rocinanten selkään. Sattuneesta seikkailusta keskustellen he sitten lähtivät kulkemaan kohti Lápice-solaa. Don Quijote sanoi sieltä aivan välttämättä löytyvän monia ja monenlaisia seikkailuja, koska sitä tietä kulki paljon väkeä. Hän oli kumminkin kovin pahoillaan peitsensä menettämisestä, uskoi huolensa aseenkantajalleen ja sanoi:

— Muistan lukeneeni että eräs espanjalainen ritari, nimeltään Diego Perez de Vargas, jolta oli katkennut taistelussa miekka, taittoi tammesta jämeän oksan ja teki sillä sinä päivänä sellaisia tekoja ja murskasi niin monta mauria, että sai lisänimen Machuca eli Murskaaja, ja hän sekä hänen jälkeläisensä käyttivät siitä päivästä lähtien nimeä Vargas y Machuca. Kerron sinulle tämän, koska minäkin aion taittaa ensimmäisestä kohtaamastani tavallisesta tammesta tai rautatammesta oksan, samanlaisen ja yhtä lujan kuin se jota tässä ajattelen, ja sillä minä aion suorittaa sellaisia urotöitä, että voit pitää itseäsi ylen onnellisena, kun olet päässyt niitä näkemään ja olemaan todistajana seikoissa, joita tuskin voidaan tosiksi uskoa.

— Suokoon Jumala; — virkkoi Sancho — minä uskon kaiken niin kuin teidän armonne sanoo; mutta oikaiskaa itseänne hiukan, te näytätte kallistuvan toiselle puolelle, ja se kaiketi johtuu kaatuessanne saamastanne kolahduksesta.

— Aivan oikein, — vastasi Don Quijote — ja se seikka, etten valita kipuani, johtuu siitä, ettei vaeltavien ritarien ole lupa valittaa mitään haavaa, vaikka suolet pursuisivat siitä ulos.

— Jos on niin laita, ei minulla ole siihen mitään sanottavaa, virkkoi Sancho — mutta Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos teidän armonne valittaisi, kun jokin paikka tekee kipeätä. Itsestäni tiedän sanoa että minun on pakko valittaa, jos tunnen pienintäkään kipua, ellei vain tuo määräys ettei saa valittaa koske myös vaeltavien ritarien aseenkantajia.

Don Quijote ei voinut olla nauramatta aseenkantajansa yksinkertaisuutta. Hän selitti että Sancho sai mielellään valittaa, miten ja milloin hyväksi näki, tahtoen tai tahtomattaan, koska hän ei ollut toistaiseksi lukenut ritarisäännöistä mitään sellaista kieltoa. Sancho huomautti nyt että oli aika aterioida. Hänen isäntänsä vastasi ettei hän itse vielä tuntenut sitä tarvetta, mutta että Sancho voi syödä milloin mieli teki. Luvan saatuaan Sancho sijoittui aasinsa selässä niin mukavaan asentoon kuin suinkin voi, otti haarapussista mitä oli sinne säälinyt ja tuli ratsastaen ja syöden isäntänsä jäljessä varsin verkalleen, tavan takaa kallistaen viinileiliä ja maiskahduttaen niin makeasti, että kaikkein nirsoin Malagan viinikrouvari olisi saattanut häntä kadehtia. Siinä vähän väliä kaulaansa kastaessaan hän ei muistellut mitään isännän hänelle antamia lupauksia eikä hänestä tuntunut suinkaan työläältä vaan erittäin virkistävältä liikkua etsimässä seikkailuja, olivatpa ne kuinka vaarallisia tahansa.

Yönsä he sitten viettivät muutamien puiden alla, ja Don Quijote mursi kuivettuneen oksan, joka tavallaan kelpasi peitseksi, sekä kiinnitti siihen katkenneesta peitsestä jääneen kärjen. Hän ei nukkunut koko yönä, ajattelihan vain valtiatartaan Dulcineaa noudattaen kirjoistaan lukemiansa kertomuksia, kuinka ritarit viettivät nukkumatta yökausia metsissä ja asumattomilla tienoilla askarruttaen mieltänsä muistelemalla valtiattariansa. Niin ei viettänyt yötään Sancho Panza. Koska hän oli täyttänyt vatsansa, eikä suinkaan sikurivedellä, hän nukkui yön yhteen menoon, ja ellei hänen isäntänsä olisi huutamalla häntä herättänyt, eivät siihen olisi pystyneet hänen naamaansa sattuvat auringonsäteet enempää kuin laulavat linnutkaan, jotka monilukuisina ja riemuiten tervehtivät nousevaa uutta päivää. Herättyään hän taas kallisti nahkaleiliä havaiten sen hiukan hervakammaksi kuin edellisenä iltana, mikä sai hänen sydämensä murheelliseksi, koska heille hänen nähdäkseen ei voinut tarjoutua tilaisuutta vajauksen korvaamiseen. Don Quijote ei halunnut murkinoida; hän, kuten sanottu, oli alkanut ravita itseään maukkailla muistoilla. He lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Lápice-solaa, jonka sitten näkivät edessään kello kolmen tienoissa päivällä.

— Täällä, veikkoseni Sancho Panza, — virkkoi Don Quijote sen nähdessään — voimme työntää käsivartemme kyynärpäätä myöten siihen, mitä mainitaan seikkailujen nimellä. Mutta ota huomioon ettei sinun pidä tarttua miekkaasi puolustaaksesi minua, vaikka näkisit minut maailman pahimmassa pinteessä, ellet havaitse että ahdistajani ovat hirtehisiä ja roskaväkeä. Siinä tapauksessa kyllä voit minua auttaa; jos he ovat ritareita, ei ole millään muotoa luvallista eikä ritarilakien mukaan sallittua, että autat minua ennen kuin sinut on lyöty ritariksi.

– Aivan varmaan, armollinen herra, — vastasi Sancho — tottelen teitä siinä kohden erittäin tarkasti, varsinkin kun olen luonnostani sopuisa ja haluton sekaantumaan riitaan ja toraan; mutta totta on toisekseen, etten minä, jos tulee kysymykseen puolustaa itseäni, paljoakaan piittaa noista säännöistä, sillä jumalalliset ja inhimilliset lait sallivat jokaisen torjua päältään niitä, jotka mielivät käydä hänen kimppuunsa.

— Sitähän minäkin, — virkkoi Don Quijote — mutta mitä tulee siihen, että auttaisit minua ritareita vastaan, sinun on hillitseminen luontaista kiivauttasi.