— Kyllä ymmärrän yskän, Sancho, — virkkoi Don Quijote — oivallan varsin hyvin että leilillä käyminen vaatii palkakseen pikemmin unta kuin musiikkia.
— Hyvältähän tuo maistuu meistä kaikistakin, Jumalan kiitos — vastasi
Sancho.
— Sitä en kiellä, — virkkoi Don Quijote — mutta sijoitu sinä minne mielit, minun säätyyni kuuluvien henkilöiden on soveliaampaa valvoa kuin nukkua. Joka tapauksessa, Sancho, olisi hyvä, jos katsoisit jälleen korvaani; sitä särkee enemmän kuin on tarpeen.
Sancho teki mitä käskettiin, ja eräs vuohipaimenista sanoi haavan nähtyään ettei ollut mitään hätää, koska hän sivelisi sen nopeasti parantavalla voiteella. Hän otti muutamia siellä runsaasti kasvavan rosmariinin lehtiä, pureksi ne, sekoitti mälliin hiukan suolaa ja painoi sen korvalehteen, jonka sitoi erittäin huolellisesti, vakuuttaen ettei muuta lääkettä kaivattu, mikä olikin totta.
Kahdestoista luku.
Mitä eräs vuohipaimen kertoi Don Quijoten seuralle.
Heidän niissä puuhissa ollessaan tuli toinen nuori mies, eräs niistä, jotka toivat paimenille kylästä muonaa, ja sanoi:
— Tiedättekö miten kotosalla ovat asiat?
— Kuinka me sen voisimme tietää? — vastasi eräs heistä.
— Tietäkää siis, — jatkoi nuorukainen — että tänä aamuna kuoli kuuluisa oppinut paimen Grisóstomo, ja siellä huhuillaan hänen kuolleen rakkaudesta tuohon pirun tyttöön Marcelaan, rikkaan Guillermon tyttäreen, siihen, joka paimentytöksi pukeutuneena kuljeskelee noissa tiettömissä seuduissa.