— Kuinkas paljon mylläreitä teidän armollanne on tavallisesti ollut tällä puolella?'
— Neljä, — vastasi Don Quijote — järkihammasta lukuunottamatta, kaikki eheitä ja erittäin terveitä.
— Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, armollinen herra virkkoi Sancho.
— Neljä, sanon minä, ellei viisi; — vastasi Don Quijote — suustani näet ei ole milloinkaan vedetty minkäänlaista hammasta, niitä ei ole lähtenyt omia aikojaan, eikä yhtäkään ole turmellut hammasmätä eikä luuvalo.
— Niin, tässä alhaalla tällä puolella — sanoi Sancho — ei teidän armollanne ole enempää kuin kaksi ja puoli poskihammasta; ylhäällä taas ei ole puolta eikä mitään, sillä se on sileä kuin kämmenpohjani.
— Minua onnetonta; — sanoi Don Quijote kuultuaan aseenkantajansa murheelliset uutiset — ennemmin olisivat saaneet tärvellä toisen käsivarteni, kunhan ei sitä, joka käyttää miekkaa. Sillä minä sanon sinulle, Sancho, että suu vailla poskihampaita on kuin mylly vailla kiviä, ja hammasta tulee pitää paljon suuremmassa arvossa kuin timanttia. Mutta kaikille näille vaaroille alttiina olemme me, jotka noudatamme ritarikunnan ankaraa järjestystä. Nouse aasin selkään, ystäväni, ja aja edellä; minä seuraan sinua, ja vauhdin saat sinä määrätä mielesi mukaan.
Sancho totteli ja lähti kulkemaan siihen suuntaan, mistä hänen nähdäkseen saattoi löytyä yömaja, poikkeamatta valtamaantieltä, joka niillä tienoilla oli sangen suora.
Kun he siinä matkasivat, aivan hiljalleen, koska Don Quijoten poskiluita jomotti niin, ettei hän saanut elävää rauhaa eikä jaksanut ajatellakaan kiiruhtamista, Sanchon teki mieli huvittaa ja virkistää häntä jotain kertomalla, ja niin hän muun muassa kertoi sen, mitä seuraavassa luvussa esitetään.
Yhdeksästoista luku.
Älykkäistä puheista, joita Sancho Panza ja hänen isäntänsä pitivät, kuolleen ruumiin kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista merkillisistä tapahtumista.