— Minusta näyttää, armollinen herra, että kaikki nämä viime päivinä meille sattuneet onnettomuudet ovat aivan epäilemättä olleet rangaistuksena siitä synnistä, jonka teidän armonne on tehnyt ritarikuntansa järjestystä vastaan rikkomalla vannotun valan, jossa lupasitte olla aterioimatta katetussa pöydässä ja huvittelematta kuningattaren kanssa sekä kaikkea muuta siihen kuuluvaa, minkä teidän armonne vannoi täyttävänsä, kunnes riistäisitte sen kypärin Malandrinolta, tai mikä sen maurin nimi on; en sitä oikein muista.
— Olet aivan oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — mutta se oli totta puhuen minulta unohtunut, ja sinä puolestasi saat varmasti uskoa joutuneesi poukotettavaksi siitä syystä, ettet ajoissa minulle asiasta muistuttanut. Mutta kyllä minä sen seikan korjaan, sillä ritarikunnalla on keinoja kaiken järjestämiseksi.
— Vannoinkos minä jotain, vai kuinka? virkkoi Sancho.
— Samantekevää, vaikka et vannonutkaan; sanoi Don Quijote, — riittää, kun tiedän ettet suinkaan ole vapaa osallisuudesta, ja olipa sitten niin tai näin, missään tapauksessa ei haittaa, jos ryhdymme asiaa korjaamaan.
— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin varokoon teidän armonne unohtamasta tätä samoin kuin valaa; aaveiden voi kukaties jälleen tehdä mieli pitää peliään minun ja teidän armonnekin kanssa, jos havaitsevat teidät niin paatuneeksi.
Heidän ollessaan näissä ja muissa jutuissa heidät yllätti yö keskitiessä, ennen kuin olivat löytäneet tai edes nähneet mitään paikkaa johon yöpyisivät, ja pahinta oli, että he tunsivat nääntyvänsä nälkään, sillä haarapussin hävittyä heiltä puuttui koko muonavarasto. Onnettomuuden lisäksi ja päätökseksi heille sattui vielä seikkailu, joka tosiaankin näytti seikkailulta ilman mitään keinotekoisia otaksumia. Yö näet oli tullut, ja verrattain pimeä, mutta he ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, sillä Sancho otaksui että he valtamaantietä kulkien todennäköisesti saapuisivat johonkin majataloon ehdittyään edetä peninkulman tai kaksi. Matkatessaan siten yön pimeydessä, aseenkantaja nälissään ja hänen isäntänsäkin haluten jotakin syödä, he huomasivat että samaa tietä tuli heitä vastaan suuri joukko valoja, jotka näyttivät liikkuvilta tähdiltä. Ne nähdessään Sancho kauhistui, eikä Don Quijotestakaan olo tuntunut oikein turvalliselta: toinen kiristi aasinsa marhamintaa, toinen hevosensa ohjaksia, ja niin he pysähtyivät tarkasti katsellen mitä tuo saattoi olla. He huomasivat valojen lähestyvän ja likemmäksi tullessaan yhä suurenevan. Sen nähdessään Sancho alkoi vapista kuin elohopean myrkyttämä,[70] ja Don Quijoten hiukset nousivat pystyyn. Viimeksimainittu kuitenkin rohkaisi itseänsä hiukan ja sanoi:
— Sancho, tämä on epäilemättä erinomaisen suuri ja vaarallinen seikkailu, jossa minun täytyy osoittaa urheuttani ja väkevyyttäni.
— Voi minua onnetonta! — vastasi Sancho. — Jos tämä ehkä on jälleen aaveseikkailu, kuten minusta näyttää, niin mistä minulle tulee kylkiluut, jotka sen kestävät?
— Olivatpa millaisia aaveita tahansa, — sanoi Don Quijote — minä en salli niiden koskea nuttusi liepeeseen. Viime kerralla ne saivat pitää sinua pilanaan vain sen vuoksi, etten päässyt hyppäämään piha-aidan yli; mutta nyt olemme väljällä vainiolla, missä voin heiluttaa miekkaani miten haluan.
— Entä jos ne noituvat ja herpaisevat teidät samoin kuin viime kerralla? — virkkoi Sancho. — Mitä silloin on väliä, olemme väljällä vainiolla vai ei?