— Kaikesta huolimatta — virkkoi Don Quijote — pyydän sinua Sancho, olemaan huoletta, sillä saat omin silmin nähdä, kuinka tyynesti minä asiaan suhtaudun.
— Tahdon olla, jos Jumala suo — vastasi Sancho.
He vetäytyivät kumpikin tien toiseen reunaan ja tähystivät jälleen tarkasti mitä nuo liikkuvat valot saattoivat olla, eikä aikaakaan kun näkivät suuren joukon valkopaitaisia hahmoja. Tämä kaamea näky teki kerrassaan lopun Sanchon rohkeudesta, ja hänen hampaansa louskuttivat kuin vuorokuumeessa. Vapiseminen ja hampaiden louske yhä yltyi, kun he selvästi näkivät mitä oli tulossa; he näet havaitsivat suunnilleen kaksikymmentä paitaniekkaa, kaikki hevosten selässä ja palavat soihdut käsissään. Niiden jäljissä tulivat mustiin verhotut paarit, ja niitä seurasi taas kuusi ratsumiestä, joiden suruharsot ulottuivat muulien kavioihin saakka; juhtain hiljaisesta astunnasta näet huomasi etteivät ne olleet hevosia. Valkoisiin puetut hahmot hymisivät itsekseen matalalla ja valittavalla äänellä. Tämä eriskummainen näky sellaisena hetkenä ja niin autiossa seudussa riitti hyvin saamaan Sanchon, jopa hänen isäntänsäkin sydämen pelon valtaan. Se saattoi kuitenkin koskea vain Don Quijotea, sillä Sanchon miehuus oli jo kärsinyt täydellisen haaksirikon. Hänen isäntänsä kävi sittenkin aivan toisin, sillä hänen mieleensä ilmaantui samassa erittäin selvä kuvitelma, että tässä oli eräs hänen kirjoissaan kerrotuista seikkailuista.
Hän kuvitteli näkemänsä ruumispaareiksi, joilla kuljetettiin vaarallisesti haavoittunutta tai kuollutta ritaria; tämän puolesta kostaminen oli yksin hänen tehtävänsä, ja niin hän enempää harkitsematta laski peitsipahasensa sojoon, sijoittui hyvin satulaan ja asettui jalon uskaliaasti ja tyynesti keskelle tietä, mistä paitapukuisten välttämättä täytyi kulkea. Nähdessään heidät aivan läheltä hän korotti äänensä sanoen:
— Pysähtykää, ritarit, tai keitä lienettekään, ja tehkää minulle selkoa keitä olette, mistä tulette, minne menette ja mitä kuljetatte noilla paareilla, sillä kaikesta päättäen olette tehneet tai teille on tehty jotakin vääryyttä, ja on soveliasta ja tarpeellistakin, että saan sen tietää, joko rangaistakseni teitä tekemästänne pahasta tai kostaakseni kärsimänne vääryyden.
— Meillä on kiire, — vastasi eräs paidallinen — majataloon on pitkä matka, emmekä voi pysähtyä antamaan vaatimaanne selitystä.
Samassa hän jo hoputti muuliansa ja ratsasti eteenpäin. Don Quijotea tuo vastaus kovin loukkasi, hän tarttui muulin suitsiin ja sanoi:
— Pysähtykää, käyttäytykää kohteliaammin ja tehkää minulle selkoa siitä, mitä kysyin; ellette niin tee, haastan teidät kaikki taisteluun.
Muuli oli vauhko, ja hänen tarttuessaan suitsiin se säikähti niin että kavahti pystyyn ja heitti ratsastajansa taakseen maahan. Eräs jalan kulkeva palvelija näki paidallisen putoavan ja alkoi herjata Don Quijotea, joka, jo ilmankin vihoissaan, enempää odottamatta laski keihäspahansa sojoon ja kävi erään surupukuisen kimppuun, joka pahoin haavoittuneena kellahti maahan. Sitten hän kääntyi muita vastaan, ja kannattipa katsella, kuinka reippaasti hän hyökkäsi päin ja ajoi heidät pakosalle. Näyttipä kerrassaan siltä kuin Rocinantelle olisivat tuona tuokiona kasvaneet siivet, niin kevyesti ja ylpeästi se liikkui. Paidalliset olivat poikkeuksetta arkaa ja aseetonta väkeä ja vetäytyivät sen vuoksi vastustelematta heti pois taistelusta lähtien laukkaamaan pitkin kenttää palavine soihtuineen, niin että näytti siltä kuin siinä olisi parveillut huvi- ja juhlaöiden naamioituja soihdunkantajia. Surupukuiset olivat kääriytyneet ja kietoutuneet viittoihinsa ja loimiinsa, niin etteivät hekään kyenneet liikahtamaan, joten Don Quijote aivan helposti heidät rusikoi ja pakotti lähtemään karkuun, mikä ei heistä suinkaan ollut mieluista; he näet otaksuivat ettei kurittaja ollut ihminen vaan perkele, joka oli noussut helvetistä ryöstääkseen heidän paareilla kuljettamansa vainajan ruumiin.
Sancho katseli tuota kaikkea ihaillen herransa uskaliaisuutta ja mietti mielessään: »Isäntäni on aivan varmasti niin urhea ja voimallinen kuin hän itse sanoo.» Ensimmäisenä muulinsa selästä keikahtaneen vieressä makasi maassa palava soihtu, jonka valossa Don Quijote voi miehen nähdä. Hän ajoi luo, vei keihäänkärjen miehen silmien eteen ja kehoitti häntä antautumaan uhaten muuten hänet surmata. Kaatunut vastasi: