Niin puhui älykäs Dorotea, ja Don Quijote tuon kuultuaan kääntyi
Sanchon puoleen ja virkkoi, nähtävästi kovin närkästyneenä:
— Nyt sanon sinulle, Sanchoseni, että olet suurin lurjus koko Espanjassa. Sano minulle, sinä hirtehinen ja maankiertäjä, etkö vastikään väittänyt, että tämä prinsessa oli muuttunut tytöksi, jonka nimi oli Dorotea, että se pää, jonka varmaan tiedän katkaisseeni jättiläiseltä, oli narttu, joka sinut synnytti, ja muuta samanlaista järjetöntä, minkä vuoksi jouduin sellaisen hämmingin valtaan, etten ole sellaisessa ollut ikäpäivinäni? Tuhat tulimmaista… (hän kohotti katseensa taivaaseen ja puri hampaansa yhteen) minun tekee totisesti mieli antaa sinulle sellainen kuritus, että kaikki ne vaeltavien ritarien valehtelevat aseenkantajat, joita maailmassa tästä lähtien tulee olemaan, oppivat tietämään, mitä heidän rauhaansa kuuluu.
— Tyyntykää, armollinen herra; — vastasi Sancho — saattaahan näet hyvinkin olla niin laita, että minä erehdyin, mitä tulee prinsessa Minomicónan muuttumiseen; mutta siinä, mikä koskee jättiläisen päätä tai ainakin viinileilien puhkomista ja sitä seikkaa, että niinsanottu veri oli punaviiniä, minä en erehdy, en totisesti, sillä leilit makaavat rikkinäisinä teidän armonne vuoteen pääpuolissa ja permanto läikkyy järvenään punaviiniä. Ja ellette usko, niin kylläpähän nähdään, kun munia paistetaan,[23] minä tarkoitan, että tulette sen näkemään, kun hänen armonsa majatalon isäntä tulee teiltä vaatimaan korvausta kaikesta tekemästänne vahingosta. Mitä siihen tulee, että rouva kuningatar on se, mikä on, niin minä puolestani siitä sydämestäni iloitsen, sillä minulla on siinä asiassa osani samoinkuin kaikilla naapurin pojilla.
— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — suo anteeksi, mutta sinä olet hölmö, ja sillä hyvä.
— Niin, riittäköön nyt, — sanoi Don Fernando eikä nyt puhuta enempää siitä asiasta. Ja koska armollinen prinsessa käskee, että matkaan on lähdettävä huomenna kun tänään on jo liian myöhäistä, tapahtukoon niin.
Tämän illan me voimme viettää miellyttävästi keskustellen, kunnes päivä taas koittaa ja voimme lähteä saattamaan herra Don Quijotea. Me näet haluamme olla niiden urhoollisten ja ennenkuulumattomien urotöiden todistajina, joita hän tulee suorittamaan tehtäväkseen ottamassaan suuressa yrityksessä.
— Minun asianani on palvella teitä ja saatella teitä, — vastasi Don Quijote — ja minä kiitän teitä hartaasti minulle osoittamastanne suosiosta sekä minua koskevasta hyvästä käsityksestänne, jonka tahdon osoittaa oikeaksi, vaikka se maksaisi henkeni, ja vielä enemmänkin, mikäli se on mahdollista.
Don Quijote ja Don Fernando lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia ja vakuuttivat olevansa valmiit toisiaan palvelemaan. Mutta sitten kaikki vaikenivat, kun majataloon saapui eräs uusi vieras. Hänen puvustaan näkyi, että hän oli kristitty, joka oli äsken palannut maurien maasta, sillä hänellä oli yllään sinisestä verasta tehty lyhytliepeinen lyhythihainen ja kaulukseton mekko; housutkin olivat siniset, mutta aivinaiset, ja lakki oli sekin samanvärinen; jaloissa hänellä oli taatelinväriset puolisaappaat, ja rinnan yli kulkevasta olkavyöstä riippui lyhyt maurilainen käyrämiekka. Hänen jäljessään saapui aasilla ratsastaen maurilaisessa puvussa oleva nainen, jonka kasvoja peitti huntu; hänellä oli päässään brokadimyssy ja yllään viitta, joka verhosi hänet olkapäistä jalkoihin saakka. Mies oli roteva ja hyvärakenteinen, ehkä hiukan yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, hieman tummanpuhuva. Hänen viiksensä olivat pitkät, parta oli erittäin hyvin hoidettu ja koko hänen ulkomuotonsa sanalla sanoen niin miellyttävä, että olisi voinut pitää häntä ylhäisenä ja jalosukuisena miehenä, jos hän olisi ollut paremmissa vaatteissa. Tultuaan sisään hän kysyi huonetta, näytti olevan pahoillaan, kun hänelle sanottiin, ettei yhtäkään huonetta ollut saatavissa, meni naisen luo, joka puvusta päättäen oli maurilainen, ja nosti hänet maahan. Luscinda, Dorotea, majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes, joissa herätti uteliaisuutta naisen outo puku, jollaista he eivät olleet koskaan ennen nähneet, kerääntyivät maurilaisnaisen ympärille, ja aina ystävällinen, kohtelias ja älykäs Dorotea, huomatessaan että nainen ja hänen seuralaisensa olivat huolissaan siitä, etteivät saaneet huonetta, sanoi hänelle:
— Älkää olko huolissanne, armollinen rouva, vaikka täältä puuttuu kaikkea mukavuutta, sillä se on aivan tavallista majataloissamme. Jos te suostutte viettämään yönne meidän molempien kanssa, — hän viittasi Luscindaan — niin on mahdollista, että olette matkanne varrella joutunut jo huonomminkin majailemaan.
Hunnutettu nainen ei vastannut mitään, nousi vain seisomaan, laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja taivutti päätään ja vartaloaan osoittaen olevansa kiitollinen. Koska hän ei mitään vastannut, otaksuivat toiset, että hän varmaan oli maurilaisnainen eikä osannut puhua kristittyjen kieltä. Samassa tuli sisään vapautunut orja, joka oli siihen saakka askarrellut muissa toimissa, ja huomatessaan toisten naishenkilöitten kerääntyneen hänen matkakumppaninsa ympärille ja tämän olevan aivan vaiti hän sanoi: