Mestari Pedro huusi hänkin näyttämön takaa:
— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee, se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.
— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla, joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:
Ritari, Ranskaan jos lähdet, kysy, missä on Gaiferos.
En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille. Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan, sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille, missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa, kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset! Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon kuin Nestorille!
Mestari Pedro koroitti taas äänensä ja sanoi:
— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on pahasta.
Tulkki ei vastannut mitään, vaan jatkoi näin:
— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki, ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle, joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain kaikista torneista.
— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa kellojen soida Sansuenassa.