Sen kuultuaan mestari Pedro lopetti heti soittamisen ja sanoi:
— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote, eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua; kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.
— Se on oikein — virkkoi Don Quijote.
Poika jatkoi:
— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria, kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala näytelmä.
Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:
-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!
Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia, löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa, että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:
— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon, että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille paljaille.
Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle, hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja virkkoi: