Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo, polvistui ja sanoi:
— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä, joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne ennättää käskeä.
— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata, tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.
Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan. Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä, joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu vaeltavia ritareita kohdeltaessa.
Kolmasneljättä luku.
Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.
Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui, ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:
— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi, kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon ja uskollisuuteen?
Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja sanoi:
— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.