Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta, Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja virkkoi:
— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»
— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta, ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen, hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa, ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä, joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin, ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee, ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.
— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez, joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:
Ne kalvaa jäsentäni, sitä, jolla tais synneissäni raskain osa olla.
Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten matelevaisten raadeltavaksi.
Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:
— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa, mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki lainkuuliaisia ja moitteettomia.
– Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.
— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna, että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea, jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo, jonka vallassa hän nyt elää.