— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni, kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten! tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee ihmisten sydämet.
– Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho, mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.
Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:
— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön, jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin, että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.
— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza, joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.
— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka floreiitibus occidit annis. Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.
— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta; jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa, metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.
— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.
Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.
— Mikä harmo se on? — kysyi herttuatar.