— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!
— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez — jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut heidät kuunsarvea korkeammalle.
— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä, että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.
— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho — harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä varovasti ja harkiten.
– Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar — kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin, jos niin tahtoo.
– Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin siihen omani.
Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä seikkailuista.
SELITYKSIÄ.
Cervantes omisti »Don Quijoten» jälkimmäisen osan kreivi Lemosille (Don Pedro Fernandez de Castrolle), joka teoksen ilmestyessä oleskeli Napolissa, tämän silloin Espanjalle kuuluvan kuningaskunnan varakuninkaana. Aikaisemmin Cervantes oli jo omistanut tälle jalolle suosijalleen teoksensa Novélas ejemplares (1613) ja Ocho comedias y ocho entremeses nuevos nunca representados (1615).
»Omistus kreivi Lemosille.