— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, — sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.
— No niin, minä menen häntä hakemaan — vastasi Sancho.
Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt erinomaisen hupainen keskustelu.
Kolmas luku.
Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.
Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista? Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide, ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria, keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin kohteliaasti vastaan.
Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies, mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä, mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen ritarimme eteen ja lausui hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli, joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien ihmisten verrattomaksi huviksi.
Don Quijote käski hänen nousta ja sanoi:
— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on kirjoittanut maurilainen tietäjä?