— Persoonia, ei presoonia, hyvä Sancho — sanoi Simson.
— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.
— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti — jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don Quijote.
— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote — ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä hän nyt on.
— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi älyä sen hallitsemiseen.
— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei värähdä Jumalan tahtomatta.
— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.
– Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho — jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat syödä hopealautasilta.
– Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.
– Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan, jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla, etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että sen olisivat kuulleet kuurotkin.