— Sehän olisi ollut ihmetyö — vastasi Simson.
— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä pälähtämään.
— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti — on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka nimi on Mieletön uteliaisuus — ei siksi, että se olisi huono tai huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.
— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä kaikki ihan sekaisin.
— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se voitaisiin ymmärtää.
— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta, jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.
— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni, minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.
— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole jotakin hyvää.
— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.
— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset, jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.