— Sanokaahan, herra, eikö hänen majesteettinsa hovissa ole ritareita.

— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.

— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa asuen hovissa?

— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita, on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä, ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä, ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei, ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä, joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret, jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan useita.

— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja turmeleviksi.

— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä. On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.

— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies, luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari; vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin laita köyhien hidalgojen…

— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta, koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti), kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä, mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi, koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan. Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan, siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa. Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot, Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen, niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita. Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin, jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka, eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa, ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän, että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän, että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen, joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen runoilijamme sanoo:[23]

Tää vaivalloinen polku johtaa sun kuolottuuden kunniaan; jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.

— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin! Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin linnunhäkin.