— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään, mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja hammastikut.
Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka ei ollut edellistä huonompi.
Seitsemäs luku.
Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.
Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti, että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä Carrasco sanoi hänelle:
— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut; näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.
— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee aivan varmasti!
— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt kääntynyt niin huonoksi?
— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä — vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät tule minua valehtelijaksi tekemään.
— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?