— Ei, hyvä herra — vastasi emännöitsijä.
– Olkaa sitten huoletta, — virkkoi kandidaatti — menkää Herran nimessä kotiin ja laittakaa minulle murkinaksi hiukan lämmintä ruokaa ja lukekaa mennessänne pyhän Apollonian rukousta, jos sen osaatte; minä tulen heti perässä, ja te saatte nähdä ihmeitä.
– Voi minun päiviäni! — vastasi emännöitsijä. Sanoiko teidän armonne, että minun pitää lukea pyhän Apollonian rukousta? Se olisi paikallaan, jos isäntääni vaivaisi hammassärky, mutta vikahan on hänen aivoissaan.
— Minä tiedän, mitä sanon, rouva emännöitsijä; menkää nyt vain, alkamatta minun kanssani väitellä, sillä tiedättehän, että olen suorittanut tutkintoni Salamancassa, ja semmoisia poikia ei hevin sanoissa solmita — vastasi Carrasco.
Emännöitsijä lähti niine hyvineen, ja kandidaatti meni heti tapaamaan kirkkoherraa neuvotellakseen hänen kanssaan, kuten tulee aikanaan kerrottavaksi.
Don Quijoten ja Sanchon ollessa kahden kesken sukeutui heidän välillään seuraava keskustelu, jonka historia kertoo erittäin täsmällisesti ja todenmukaisesti. Sancho sanoi isännälleen:
— Armollinen herra, minä olen nyt suistuttanut eukkoni siihen, että hän antaa minun lähteä teidän armonne kanssa, minne vain haluatte minut viedä.
— Sinun tulee sanoa suostuttanut, Sancho, — sanoi Don Quijote — eikä suistuttanut.
— Minä olen jo, jollen väärin muista, — vastasi Sancho — kerran tai kaksi hartaasti pyytänyt teidän armoanne olemaan korjaamatta sanojani, jos kerran ymmärrätte, mitä niillä tarkoitan. Jos ette niitä ymmärrä, niin sanokaa: »Sinä saakelin Sancho, minä en ymmärrä sinun puhettasi», ja jos en minä sitten puhu selvemmin, voitte käydä korjaamaan; minä näet olen niin hööveli…
— Minä en ymmärrä sinua, Sancho, — keskeytti hänen puheensa Don Quijote — minä näet en ymmärrä, mitä tarkoittaa, että olet niin hööveli.