— Niin hööveli tarkoittaa, — vastasi Sancho — että minä olen sitä paljon.
— Nyt minä ymmärrän sinua vielä vähemmän — virkkoi Don Quijote.
— Jos ette kykene minua ymmärtämään, — vastasi Sancho — en tiedä mitä sanon; en tiedä muuta neuvoa, ja Jumala minua auttakoon.
— Ahaa, nyt minä sen ymmärrän; — virkkoi Don Quijote — sinä tarkoitat, että olet niin höyli, niin leppoisa ja niin laadullinen, että kuuntelet, mitä sinulle sanon, ja otat onkeesi opetukseni.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että te alun pitäen minut oivalsitte ja ymmärsitte, mutta tahdoitte minua vain hämmentää saadaksenne kuulla minun sanovan vielä pari sataa muuta tyhmyyttä.
— Mahdollista kyllä — vastasi Don Quijote. — Mutta mitä Teresa sitten sanoo?
— Teresa sanoo, — vastasi Sancho — että minun tulee pitää tarkoin silmällä teidän armoanne ja antaa korttien puhua ja leuan levätä, sillä työ on tehtävä ja pelaamaan opittava, ja parempi on pyy pivossa kuin kaksi oksalla. Ja minä sanon, ettei naisten puheista ole mihinkään, mutta hullu on sittenkin, joka ei niitä kuuntele.
— Samaa sanon minäkin — virkkoi Don Quijote. – Jatka, hyvä Sancho, puhu enemmän, sillä sinä puhut tänään oikein oivallisesti.
— Seikka on se, — virkkoi Sancho — että me kaikki, niinkuin teidän armonne hyvin tietää, olemme kuolevaisia, tänään elämme, huomenna emme, ja karitsa joutuu penkkiin yhtä sukkelasti kuin pässi, eikä kukaan voi luvata itselleen tässä maailmassa pitempää elämänaikaa kuin Jumala suvaitsee hänelle antaa; kuolema on kuuro, kun se tulee koputtamaan elämämme ovelle, on sillä aina kiire, eivätkä sitä pidätä rukoukset, ei voima, ei valtikka eikä piispan hiippa, kuten yleisesti sanotaan ja saarnastuolistakin meille saarnataan.
— Tuo on aivan totta; — sanoi Don Quijote — mutta mihin sinä oikeastaan tähtäät?