— Minä tähtään siihen, — sanoi Sancho — että teidän armonne tulee myöntää minulle määrätty palkka, jonka te minulle suoritatte jokaiselta palveluskuukaudeltani, ja että tämä palkka maksetaan minulle teidän varoistanne; minä näet en tahdo olla armolahjojen varassa, jotka annetaan myöhään tai epäsäännöllisesti tai ei milloinkaan; auttakoon Jumala minua tulemaan toimeen omillani. Sanalla sanoen, minä tahdon tietää, mitä ansaitsen, olipa ansioni suuri tai pieni, sillä munaa se kaipaa kanakin muniakseen, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri joki, ja eihän ainakaan ole mitään hätää niin kauan kuin jotakin ansaitsen. Jos taas tapahtuisi (mitä minä en usko enkä toivokaan), että teidän armonne antaisi minulle sen saaren, jonka olette minulle luvannut, en minä suinkaan ole niin kiittämätön enkä niin äkkipäinen, etten suostuisi arvioimaan sen saaren vuotuista tuottoa ja antaisi sitä vähentää palkastani pro rotta parte.[24]
— Hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — toisinaan on rotta todella yhtä hyvä kuin rata.
— Kyllä ymmärrän; — sanoi Sancho — lyönpä vetoa, että minun olisi pitänyt sanoa rata eikä rotta, mutta viis siitä, kun teidän armonne kerran ymmärsi, mitä tarkoitin.
— Ymmärsinhän minä, — vastasi Don Quijote ja ymmärsin niin hyvin, että sain selvän sinun salaisimmista aivoituksistasi ja tiedän, mihin sananlaskujasi lukemattomat nuolet tähtäävät. Näetkös, Sancho, minä kyllä määräisin sinulle palkan, jos olisin jossakin vaeltavien ritarien historiassa nähnyt esimerkin, joka minulle osoittaisi tai edes vilahdukselta näyttäisi, mitä heidän aseenkantajansa yleensä ansaitsivat kuukaudessa tai vuodessa; mutta minä olen lukenut kaikki tai ainakin useimmat heidän historiansa, enkä muista huomanneeni kenenkään vaeltavan ritarin määränneen varmaa palkkaa aseenkantajalleen; tiedän vain, että he kaikki palvelivat herrojaan jättäen sen seikan riippumaan heidän mielisuosiostaan ja että he sitten, kun kaikkein vähimmin osasivat sitä odottaa, onnen suosittua heidän isäntiään, havaitsivat saavansa palkakseen jonkin saaren tai muuta samanarvoista ja saivat ainakin jonkin korkean arvonimen myötäseuraavine tiluksineen. Jos te, Sancho, haluatte näissä toiveissa ja näiden mahdollisuuksien tarjoutuessa jälleen astua palvelukseeni, niin olette tervetullut; jos sitävastoin luulette, että minä rupean järkyttämään vaeltavan ritariston vanhaa tapaa ja pitämystä, sen perustuksia ja rajoja, niin luulette mahdottomia. Palatkaa siis, hyvä Sancho, takaisin kotiinne ja ilmoittakaa vaimollenne Teresalle minun aikomukseni. Jos hän katsoo hyväksi ja jos teitä itseänne haluttaa palvella minua jättäen tuon asian minun vapaaseen valtaani, bene quidem,[25] ellette suostu, niin ollaan ystäviä kuten aina ennenkin, sillä eihän ole kyyhkysistä puutetta, kun vain on ruokaa kyyhkyslakassa. Sitäpaitsi teidän tulee ottaa huomioon, poikani, että hyvä toivo on parempi kuin huono omistus ja varma saatava parempi kuin huono suoritus. Minä puhun tällä tavalla, Sancho, osoittaakseni teille, että minäkin osaan syytää suustani sananlaskuja kuinka paljon tahansa. Ja lopuksi tahdon vielä sanoa ja sanonkin teille, että te, jos ette halua lähteä minun kanssani alistuen minun päätösvaltaani ja kokemaan minun kohtaloltani, saatte jäädä Jumalan haltuun, joka tehköön teistä pyhimyksen; minulta näet ei tule puuttumaan aseenkantajia, jotka ovat tottelevaisempia ja uutterampia eivätkä sellaisia poropeukalona ja suupaltteja kuin te.
Kun Sancho kuuli isäntänsä lujan päätöksen, näytti taivas hänen silmissään pimenevän, ja hänen sydämensä herposi kuin siipirikoksi; hän näet oli luullut, ettei hänen herransa lähtisi matkaan ottamatta häntä mukaansa, vaikka saisi kaikki maailman aarteet, ja hänen ollessaan siinä hämillään ja mietteissään astuivat huoneeseen Simson Carrasco, emännöitsijä ja sisarentytär, viimeksimainitut uteliaina kuulemaan, millaisilla perusteilla kandidaatti saisi heidän isäntänsä luopumaan aiheestaan lähteä etsimään uusia seikkailuja. Simson, suuri veijari, tuli ja syleili Don Quijotea samoinkuin edellisellä kerralla ja lausui hänelle raikuvalla äänellä:
— Oi sinä vaeltavan ritarikunnan kukka! Oi sinä asetoimen säteilevä valo! Oi sinä Espanjan kansan kunnia ja kuvastin! Suokoon kaikkivaltias Jumala, niinkuin laajemmin selitetty on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka tahtovat estää ja ehkäistä sinun kolmatta retkeäsi, eivät löydä tietä ulos toiveittensa sokkeloista ja ettei heidän harras halunsa milloinkaan täyty.
Sitten hän kääntyi emännöitsijän puoleen ja sanoi hänelle:
— Rouva emännöitsijän ei tarvitse enää lukea pyhän Apollonian rukousta, sillä minä tiedän nyt sfäärien järkähtämättömän päätöksen olevan, että herra Don Quijoten tulee jälleen käydä toteuttamaan yleviä ja verrattomia aikeitaan, ja minä rasittaisin kovin omaatuntoani, jollen kehoittaisi ja yllyttäisi tätä ritaria olemaan kauemmin pidättämättä ja kahlehtimatta väkevän käsivartensa voimaa ja sankarillisen henkensä hyvyyttä, sillä viivytellessään hän laiminlyö velvollisuutensa oikaista vääryyksiä, auttaa orpoja, suojata neitojen kunniaa, varjella leskiä ja tukea naituja naisia ja muuta sellaista, mikä vaeltavaa ritarikuntaa koskee, siitä riippuu ja sen tehtäviin liittyy. Toimeen siis, hyvä herra Don Quijote, te kaunis sankari, lähteköön teidän armonne ja korkeutenne matkaan mieluummin tänään kuin huomenna, ja jos teiltä puuttuu jotakin asian toimeenpanoa varten, niin tässä olen minä ja tahdon auttaa teitä omalla persoonallani ja omaisuudellani, ja jos teidän ylhäisyytenne tarvitsee aseenkantajaa, niin minä pitäisin semmoista palvelusta kaikkein suurimpana onnena.
Nyt Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:
— Enkö sanonut sinulle, Sancho, että aseenkantajia on tarjolla liiankin paljon? Katsohan nyt, kuka tässä tarjoutuu siihen virkaan; ei kukaan muu kuin verraton kandidaatti Simson Carrasco, alinomainen ilon ja riemun lähde Salamancan koulujen saleissa, mies, jolla on terve ruumis, notkeat jäsenet, vaitelias mies, joka on tottunut sietämään sekä hellettä että pakkasta, sekä nälkää että janoa, ja kaikin puolin sellainen kuin vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee olla. Mutta älköön taivas salliko minun mielihaluani noudattaen kaataa ja rikkoa tätä opin pylvästä ja tiedon uurnaa ja hakata poikki tätä vapaitten ja kauniitten taiteitten uljasta palmupuuta. Jääköön tämä uusi Simson kotiseudulleen tuottamaan sille kunniaa ja samalla kunnioittamaan iäkkäitten vanhempiensa harmaita hapsia; minä tyydyn millaiseen aseenkantajaan tahansa, koska Sancho kerran ei suvaitse lähteä minun matkaani.