Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:1

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Suvaitsenhan minä — vastasi Sancho. Hän oli liikutuksen vallassa, silmät kyynelissä, ja jatkoi sitten: — Älköön sanottako minusta, armollinen herra, että toveruus on tiessään, kun eväät on syöty; enhän minä ole mitään kiittämätöntä sukua, tietäähän koko maailma ja varsinkin oman kylän väki, millaisia ovat olleet Panzat, minun esivanhempani, ja sitäpaitsi minä olen älynnyt ja huomannut monista hyvistä teoista ja vielä lukuisammista hyvistä sanoista, että teidän armonne haluaa osoittaa minulle suosiotaan, ja se seikka, että minä tässä rupesin siitä palkastani niin paljon puhumaan, johtui vain siitä, että tahdoin tehdä eukkoni mieliksi; kun näet hän alkaa jotakin asiaa vatvoa, niin hän ajaa sitä tiukemmin kuin mikään puunuija vannetta tynnyriin, mutta pitäähän sittenkin miehen olla mies ja naisen nainen, ja koska minä kieltämättä olen mies kaikin puolin, tahdon olla mies kotonanikin, vaikka se kuinka muita surettaisi. Ei siis muuta kuin että teidän armonne tekee testamenttinsa ja kaikki siihen kuuluvat kotisillit, niin ettei niitä enää voi revolteerata, ja lähdetään tästä heti matkaan, jottei herra Simson saa sielullensa vahinkoa, koska hän sanoo omantuntonsa velvoittavan häntä kehoittamaan teidän armoanne lähtemään maailmalle kolmannen kerran; minä tarjoudun jälleen palvelemaan teidän armoanne rehellisesti ja uskollisesti, yhtä hyvin ja paremmin kuin kukaan aseenkantaja on palvellut vaeltavaa ritaria menneinä tai nykyisinä aikoina.

Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata, tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata, hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua. Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta; tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan, menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa, joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.

Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa. Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle, sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti Toboson suurta kaupunkia.

Kahdeksas luku,

jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi, että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän jatkaa seuraavaan tapaan.

Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote sanoi hänelle:

— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän osakseen.

— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa, jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.

— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote — missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.