— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta näytti, jollei muistini ole aivan vialla.

— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.

— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen kasvonsa, ne pimentäen.

— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän ylhäisyyttään…! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri, sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan kaunaa ja raivoa.

— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin. Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä, että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin, juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta sanonevatkin.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni, mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa, pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti poroksi Dianan kuuluisan temppelin – jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä – vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti, jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää, että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita, mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta. Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa. Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet, sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen. Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa, jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin, täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta, kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.

— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi mieleeni.

— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don
Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.

— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot ritarit, jotka ovat jo kuolleet?

— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt, jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai taivaassa.