— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla, paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?
Siihen vastasi Don Quijote:
— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun, sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi oli Moles Hadriani ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa: kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista, ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä, jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.
— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?
— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on suurempi asia.
— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.
– Minä myönnän senkin todeksi — vastasi Don Quijote.
– Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään, — virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille, joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja, vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja, silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia, koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia alttareitaan.
— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta, mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.
— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä (kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan, ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa, jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille, hirviöille tai louhikäärmeille.