— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta nauttimassa on pyhiä ritareita.
— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.
— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän kuin ritareita.
— Paljon on maailmassa vaeltajia — sanoi Sancho.
— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat ritarin nimeä.
— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi, jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.
Yhdeksäs luku,
jossa kerrotaan, mitä lukija siitä löytää.
Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä, mutta sanoi sentään Sancholle:
— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua, että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.