— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.
— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?
— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule, sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?
— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.
— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.
— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho — teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.
— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten tiedät.
Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita. Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi Ranskan poikain Roncesvalissa.»
— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika laulaa?
— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.