Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi häneltä:
— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea Tobosolaisen palatsi?
— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa kotonaan.
— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla hänenkin, jota tässä tiedustelen.
— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa jo koittaa.
Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä, että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.
— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut, ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit, voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani, jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen ihmeellisiä suosionosoituksia.
Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin, jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin, että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.
Kymmenes luku,