missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapahtumista.
Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä, että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa, sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön, tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin edellisellä kerralla.
— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun poistuessasi.
— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin, ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa minun pitää hänestä huoli.
— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.
Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:
— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan. — No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään? — Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. — Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho? — Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus? — Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. — Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein, jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön, ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29] tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!
Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin: — No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo: »Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja, lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella, että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän, kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.
Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka, jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:
— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella vai mustalla?