Niin sanottuaan he lähtivät aseenkantajiensa luo, jotka heidän tullessaan kuorsasivat ja olivat siinä tilassa, missä uni oli heidät yllättänyt. Ritarit herättivät heidät ja käskivät heidän pitää ratsut valmiina, koska he aikoivat auringon noustessa käydä veriseen kaksintaisteluun, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Tämän kuultuaan Sancho säikähti ja kauhistui; hän näet pelkäsi isäntänsä käyvän huonosti, koska oli kuullut Metsänritarin aseenkantajan kertovan herransa urotöistä. Molemmat aseenkantajat lähtivät kumminkin sanaakaan virkkamatta etsimään hevosia, ja kaikki kolme hevosta ja harmo olivatkin jo vainunneet toisensa ja seisoivat yhdessä joukossa. Heidän mennessään sanoi Metsänritarin aseenkantaja Sancholle:
— Teidän tulee tietää, veljeni, etteivät taistelijat Andalusiassa, ollessaan sekundantteina jossakin kaksintaistelussa, yleensä seiso joutilaina kädet ristissä taistelijain otellessa toistensa kanssa. Minä sanon tämän jotta tietäisitte, että herrojemme taistellessa meidänkin tulee tapella ja piestä toisemme kappaleiksi.
— Se tapa, herra aseenkantaja, — vastasi Sancho — voi esiintyä ja olla yleinen mainitsemienne rosvojen ja tappelijoiden keskuudessa, mutta vaeltavien ritareitten aseenkantajien kesken se ei voi tulla kysymykseenkään. En ainakaan ole kuullut isäntäni mainitsevan semmoista tapaa, ja hän osaa ulkoa kaikki vaeltavan ritarikunnan säännöt. Ja vaikka olisi tottakin ja nimenomaan säädetty, että aseenkantajien tulee taistella heidän herrojensa taistellessa, en kumminkaan aio sitä käskyä täyttää, vaan maksan mieluummin sakon, joka on määrätty semmoisten rauhaa rakastavien aseenkantajien maksettavaksi. Ja olenpa varma siitä, ettei se ole enempää kuin kaksi naulaa vahaa, ja minä maksan mieluummin ne kaksi naulaa, sillä tiedän hyvin, että ne maksavat minulle vähemmän kuin liinannöyhtä, jota minun täytyisi käyttää sitoakseni päätäni, joka minusta tuntuu jo nyt rikotulta ja halkaistulta. Sitäpaitsi tekee kaiken taistelemisen mahdottomaksi se seikka, ettei minulla ole miekkaa; minulla näet ei ole ollut eläessäni miekkaa vyöllä.
— Siihen minä tiedän hyvän neuvon; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — minulla on tässä kaksi samankokoista liinaista säkkiä; ottakaa te toinen, minä otan toisen, ja sitten voimme piestä toisiamme säkeillä yhdenveroisin asein.
— Siihen kyllä suostun, — vastasi Sancho, sillä eihän semmoisesta taistelusta tarvitse pelätä saavansa haavoja; tuleehan vain selkä pölytetyksi.
— Ei, ei se niin käy päinsä; — virkkoi toinen — meidän näet täytyy pistää säkkeihin, jottei tuuli vie niitä mukanaan, puoli tusinaa sievää sileätä kiveä, yhtä paljon kumpaankin, ja sillä tavalla voimme toisiamme peitota aiheuttamatta mitään kipua ja vahinkoa.
— Katsokaa vain, hiisi vieköön, — vastasi Sancho — millaisia soopelinnahkoja ja pumpulitukkoja pistätte säkkeihin, jotta kallomme eivät tule rikkipuiduiksi ja käsivarret ja sääret rikkijauhetuiksi! Mutta vaikka ne olisivat täynnä silkkimöykkyjä, niin teidän tulee tietää, hyvä herra, etten minä aio ruveta tappelemaan; isäntämme tapelkoot, ja sillä hyvä, me vain juomme ja elämme iloisesti, sillä aika kyllä pitää huolen siitä, että meiltä elämä loppuu, eikä meidän tarvitse yrittää keksiä keinoja saadaksemme sen loppumaan ennen oikeata aikaa ja hetkeä, jolloin se loppuu niinkuin kypsä hedelmä puusta putoaa.
— Kaikesta huolimatta — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — meidän täytyy taistella ainakin puoli tuntia.
— Eipä suinkaan; — vastasi Sancho — en minä ole niin epäkohtelias ja kiittämätön, että rupeisin riitelemään vähän vähääkään henkilön kanssa, jonka seurassa olen syönyt ja juonut. Kun sitäpaitsi en tunne mitään vihaa tai mieliharmia, niin mitä pirua viitsisinkään ruveta tappelemaan aivan suotta?
— Siihen — sanoi toinen — minulla on tehokas keino: ennenkuin aloitamme taistelun, minä tulen koreasti teidän armonne luo ja lyön teitä kolme neljä kertaa korvalle, niin että kellahdatte kumoon; siitä vihanne kyllä nousee, vaikka se nukkuisi sikeämmin kuin unikeko.