— Sitä keinoa vastaan minä tiedän toisen, — vastasi Sancho — joka ei ole sen huonompi: minä otan ryhmysauvan ja ennenkuin teidän armonne ehtii herättämään minun vihaani, minä nukutan teidän vihanne kepiniskuilla niin, ettei se herää enää milloinkaan, jollei mahdollisesti toisessa maailmassa, missä hyvin tiedetään, etten minä päästä ketään nokalleni tanssimaan. Ja pitäköön kukin huolen omista asioistaan, vaikka parasta olisi varmaan, jos kumpikin antaisi vihansa nukkua; kukaan ei voi katsoa toisen ihmisen sydämeen, ja moni lähtee hakemaan villoja ja palaa kotiin kerittynä, ja Jumala on siunannut rauhan ja kironnut riidan; jos näet kiusattu ja vangittu kissa voi muuttua jalopeuraksi, niin Jumala tietää, miksi voinkaan muuttua minä, joka olen mies. Tahdon siis heti ilmoittaa teidän armollenne, hyvä herra aseenkantaja, että kaikki paha ja vahinko, mitä kiistastamme voi johtua, tulee teidän tiliinne.
— Hyvä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Kun Jumala antaa päivän koittaa, saamme asiaa paremmin harkita.
Sillävälin alkoivat puissa jo visertää tuhannet eriväriset linnut ikäänkuin erilaisilla hilpeillä sävelillään tervehtien heleätä aamuruskoa, joka jo näytti kauniit kasvonsa idän uksilla ja parvekkeilla ja karisteli hiuksistaan lukemattoman määrän vesihelmiä, joiden suloisessa nesteessä yrtit kylpivät ja näyttivät samalla vuodattavan hienona sateena valkoista helmivihmaa. Halavoista uhosi virkistävä manna, lähteet pulppusivat iloisesti, purot solisivat, metsät riemuitsivat, ja niityt näyttivät entistä loistavammilta aamun rusottavassa koitteessa. Mutta päivän valkeus oli tuskin ehtinyt tehdä mahdolliseksi nähdä ja erottaa esineitä, kun Sancho Panzan katse havaitsi ensiksi Metsänritarin aseenkantajan nenän, joka oli niin suuri, että se melkein saattoi varjoon hänen koko muun ruumiinsa. Kerrotaan tosiaankin, että se oli tavattoman kookas, keskeltä käyrä ja aivan täynnä känsiä, väriltään tummansininen kuin silkkiäismarja; se riippui kaksi tuumaa suun alapuolelle, ja sen suuruus, väri, känsät ja käyryys tekivät miehen kasvot niin inhoittaviksi, että Sancho ne nähdessään alkoi heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin kaatuvatautinen lapsi ja päätti sydämessään suostua mieluummin ottamaan kaksisataa korvapuustia kuin suututtamaan tuota hirviötä ja käymään hänen kanssaan taisteluun. Don Quijote puolestaan katseli hänkin vastustajaansa ja havaitsi hänen jo panneen kypärin päähänsä ja laskeneen silmikon alas, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt; mutta hän huomasi, että vastustaja oli roteva, vaikka ei kovin varteva mies. Varusten päällä hänellä oli päällysnuttu eli asetakki, kuten näytti, kaikkein hienoimmasta kultakankaasta tehty, ja siinä kiiltävästä peililasista valmistettuja lukemattomia pieniä kuun kuvia, jotka tekivät hänet ylen hienon ja komean näköiseksi; hänen kypärissään liehui suuri määrä viheriöitä, keltaisia ja valkoisia sulkia, peitsi, jonka hän oli asettanut puunrunkoa vasten, oli erinomaisen suuri ja paksu, ja sen päässä oli vaaksanmittainen teräskärki.
Kaiken tuon Don Quijote huomasi ja päätteli näkemänsä nojalla, että tuon ritarin täytyi olla erinomaisen väkevä; mutta hän ei sittenkään pelännyt niinkuin Sancho Panza, vaan lausui Peiliritarille erittäin arvokkaasti:
— Ellei teidän suuri taisteluhalunne, herra ritari, kumoa kohteliaisuuttanne, pyydän teitä sen nimessä hiukan kohottamaan silmikkoanne, jotta saan nähdä, ovatko kasvonne yhtä urheat kuin muu olemuksenne.
Suoriuduittepa tästä ottelusta voittajana tai voitettuna, herra ritari, — vastasi Peiliritari — teillä on joka tapauksessa liiankin paljon aikaa ja tilaisuutta nähdä minut, ja jos nyt en tyydytä toivomustanne, niin syynä on se, että katson melkoisesti loukkaavani ihanaa Casildea Vandalialaista, jos tässä viivyttelen kohottamalla silmikkoani enkä heti pakota teitä tunnustamaan sitä, minkä tiedätte.
— Mutta voittehan ratsujen selkään noustessamme — virkkoi Don Quijote — sanoa minulle, olenko minä se Don Quijote, jonka väititte voittaneenne.
— Siihen me vastaamme teille, — sanoi Peiliritari — että olette sen ritarin näköinen, jonka minä voitin, niinkuin muna on toisen munan näköinen, mutta koska sanotte noitien teitä vainoavan, en uskalla väittää, oletteko kysymyksessä oleva henkilö vai ette.
— Minulle se riittää — vastasi Don Quijote — uskoakseni, että olette joutunut petoksen uhriksi, mutta minä tahdon päästää teidät täysin vapaaksi siitä erehdyksestä. Tuotakoon ratsumme esiin, niin minä saan nähdä teidän kasvonne, jos Jumala, valtiattareni ja väkevä käsivarteni minua tässä auttavat, vähemmässä ajassa kuin te olisitte tarvinnut kohottaaksenne silmikkoanne, ja te saatte nähdä, etten minä ole se voitettu Don Quijote, joksi minua luulette.
Siihen he päättivät keskustelunsa ja nousivat ratsujensa selkään, Don Quijote käänsi Rocinanten lähteäkseen ottamaan tarvittavaa vauhtia ja kääntyäkseen sitten kohti vastustajaansa, ja samoin teki Peiliritari. Mutta Don Quijote ei ollut ehtinyt peräytyä kahtakymmentä askelta, kun kuuli Peiliritarin huutavan. He pysähtyivät molemmat keskitiehen, ja Peiliritari sanoi: