— Muistakaa, herra ritari, kaksintaistelumme ehto: kuten jo aikaisemmin sanoin, tulee voitetun antautua täydellisesti voittajan armoille.
— Tiedänhän minä sen; — vastasi Don Quijote – se vain edellytyksenä, ettei se, mitä voitetulta vaaditaan ja mihin häntä käsketään, saa millään muotoa rikkoa ritariuden lakeja.
— Se on selvää — vastasi Peiliritari.
Samassa Don Quijote huomasi aseenkantajan merkillisen nenän ja ihmetteli sitä samoinkuin Sancho, vieläpä niin, että piti miestä jonkinlaisena hirviönä tai aivan uudenlaisena ihmisenä, jollaisia maailmassa ei yleensä esiinny. Nähdessään isäntänsä lähtevän ottamaan vauhtia Sancho ei halunnut jäädä yksin isonenäisen seuraan, sillä hän pelkäsi, että tuo nenä, vain kerran hänen omaan nenäänsä törmätessään, tekisi hänet taisteluun kykenemättömäksi, koska hän siitä iskusta tai pelosta varmaan kellahtaisi maahan. Hän siis lähti juoksemaan isäntänsä jälkeen, tarttui Rocinanten toiseen jalustinhihnaan ja otaksuessaan, että isännän oli aika kääntyä, sanoi hänelle:
— Parahin herra, minä rukoilen teidän armoanne, ennenkuin käännytte ja ryhdytte hyökkäykseen, auttamaan minut tuohon korkkipuuhun, mistä voin paremmin kuin maassa ollen katsella sitä uljasta taistelua, johon teidän armonne käy tuota ritaria vastaan.
— Minä luulen ennemmin, Sancho, — sanoi Don Quijote — että sinä haluat nousta korokkeelle voidaksesi turvallisesti katsella härkätaistelua.
— Toden tunnustaakseni — vastasi Sancho — tuon aseenkantajan julma nenä minua peloittaa ja kauhistuttaa, niin etten uskalla jäädä hänen pariinsa.
— Se on tosiaan semmoinen, — sanoi Don Quijote — että säikyttäisi minuakin, jollen olisi, mikä olen. Tule siis, minä autan sinua pääsemään, minne haluat.
Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta, otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia, toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin. Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran, jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin kättänsäkään.
Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui vielä olemaan elossa, ja näki… Kukapa voi kertoa, mitä hän näki, saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin, jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon nähtyään lausui kuuluvalla äänellä: