Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja huudahti vihdoin ihan ihmeissään:
— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36] naapurini ja hyvä kuomani?
— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. — Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti Simson Carrasco.
Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja sanoi hänelle:
– Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne, missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan ritarikunnan lakeja.
— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.
— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä, kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja nauttisin lempeästi voiton kunniaa.
— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. — Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani isku, joka runteli minua sangen pahoin.
Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen. Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat, että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen aseenkantajansa.
Viidestoista luku,