jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.
Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin, jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida. Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä, että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta. Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja, ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.
Carrasco otti tehtävän suorittaakseen, ja hänen aseenkantajakseen tarjoutui Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä tuttava ja naapuri, iloinen ja älykäs mies. Simson varustautui niinkuin kerrottu on, ja Tomé Cecial pisti luonnollisen nenänsä päälle mainitun irtonenän, jottei hänen kuomansa tavattaessa häntä heti tuntisi, ja niin he lähtivät kulkemaan samaa tietä kuin Don Quijote. Vähältä piti, etteivät he saavuttaneet häntä Kuoleman vaunujen kanssa sattuneen seikkailun aikana, ja vihdoin he sitten tapasivat Don Quijoten ja Sanchon metsässä, niissä kävi niinkuin älykäs lukija on havainnut. Ja elleivät esteenä olisi olleet Don Quijoten eriskummaiset ajatukset hänen kuvitellessaan, ettei kandidaatti ollut se oikea kandidaatti, niin tämä ei olisi milloinkaan päässyt suorittamaan lisensiaattitutkintoa, koska hän ei ollut löytänyt pesääkään sieltä, mistä oli luullut löytävänsä lintuja. Huomatessaan, kuinka huonosti kandidaatti oli onnistunut aikeissaan ja kuinka onnettomasti hänen matkansa oli päättynyt, Tomé Cecial sanoi hänelle:
— Totisesti, herra Simson Carrasco, me olemme saaneet ansaitun palkan; on helppo suunnitella ja aloittaa yritys, mutta useimmiten on vaikea siitä selviytyä. Don Quijote on hullu, ja me olemme viisaita; hän menee menojaan terveenä ja iloisena, ja teidän armonne on tässä ruhjottuna ja allapäin. Tekisipä nyt mieleni tietää, kumpi on hullumpi, sekö, joka on hullu siksi, ettei voi muuta olla, vai se, joka on hullu omasta vapaasta tahdostaan.
Siihen vastasi Simson:
— Näiden erilaisten hullujen välillä on se ero, että se, jonka on pakko olla hullu, on ja pysyy semmoisena, se sitävastoin, joka on hullu vapaaehtoisesti, voi lakata olemasta semmoinen milloin hyväksi näkee.
— Jos kerran on niin laita, — sanoi Tomé Cecial — niin minä olin vapaaehtoisesti hullu, kun rupesin teidän armonne aseenkantajaksi, ja samalla tavalla tahdon nyt lakata olemasta hullu ja lähteä takaisin kotiin.
— Se saattaa sopia teille; — vastasi Simson — mutta se, joka luulee, että minä palaan kotiin, ennenkuin olen peitonnut Don Quijoten, luulee mahdottomia. Tästä puoleen minä en pyri enää häntä tavoittamaan siitä syystä, että toivon hänen jälleen tulevan järkiinsä, vaan kostonhimosta, sillä selkäni ankara pakotus ei anna sijaa minkäänlaisille laupiaille ajatuksille.
Siitä he sitten juttelivat, kunnes saapuivat erääseen kylään, mistä onnekseen löysivät välskärin, jonka hoidettavaksi onneton Simson antautui. Tomé Cecial kääntyi takaisin kotiin, mutta Simson jäi hautomaan kostoa. Historiamme kertoo hänestä taas aikanaan, mutta nyt se ei voi olla iloitsematta Don Quijoten kanssa.
Kuudestoista luku.