Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.
Don Quijote jatkoi matkaansa iloisena, tyytyväisenä ja ylpeänä, kuten jo mainittiin, kuvitellen saamansa voiton vuoksi olevansa kaikkein urhoollisin vaeltava ritari sinä aikakautena koko maailmassa. Ja hän katsoi jo suoritetuiksi ja onnelliseen päätökseen saatetuiksi kaikki ne seikkailut, joita hänelle tästä lähtien voi sattua; hän ei välittänyt paljoakaan noituuksista ja noidista, ei muistanut niitä lukemattomia pieksäjäisiä, joihin oli ritaritointaan harjoittaessaan joutunut, ei kivisadetta, joka oli vienyt häneltä puolet hampaista, ei kaleerivankien kiittämättömyyttä, ei yanguesien hävyttömyyttä ja heidän toimeenpanemaansa kalikkatanssia. Hän mietti mielessään, että kun vain keksisi keinon, tavan ja välineen vapauttaakseen lumouksesta valtiattarensa Dulcinean, niin hän ei kadehtisi korkeintakaan onnea, jonka kaikkein onnellisin menneitten aikojen vaeltava ritari oli saavuttanut tai oli voinut saavuttaa. Hän oli yhä syventyneenä näihin mietteisiin, kun Sancho sanoi hänelle:
— Eikö ole merkillistä, armollinen herra, että minä olen yhä vielä näkevinäni hyvän naapurini Tomé Cecialin suunnattoman ja määrättömän nenän?
— Luuletko sinä, Sancho, kukaties, että Peiliritari oli kandidaatti
Carrasco ja hänen aseenkantajansa sinun hyvä naapurisi Tomé Cecial?
— En tiedä, mitä siihen sanon; — vastasi Sancho — tiedän vain, ettei mitään siitä, mitä hän mainitsi kodistani, eukostani ja lapsistani, olisi voinut minulle kertoa kukaan muu kuin hän. Hänen naamansakin oli nenää lukuunottamatta Tomé Cecialin oma naama, jonka olen nähnyt lukemattomat kerrat kotikylässä, missä me asumme seinätysten, ja hänen puheäänensäkin oli aivan sama.
— Ajatellaan nyt asiaa järkevästi, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kuulehan, kuinka voi olla mahdollista, että kandidaatti Simson Carrasco tulee tänne vaeltavana ritarina, hyökkäys- ja puolustusaseilla varustettuna, minun kanssani taistelemaan? Olenko minä kenties ollut hänen vihamiehensä? Olenko milloinkaan antanut hänelle aihetta karsauteen itseäni kohtaan? Olenko hänen kilpakosijansa, tai onko hän antautunut harjoittamaan asetointa, koska kadehtii minun siinä saavuttamaani mainetta?
— Mutta mitä sanomme siitä, armollinen herra, vastasi Sancho — että tuo ritari, olipa hän kuka tahansa, on niin kovin kandidaatti Carrascon näköinen ja että hänen aseenkantajansa on ilmetty Tomé Cecial, minun hyvä naapurini? Ja jos se on noituutta, niinkuin teidän armonne sanoo, niin eikö maailmassa ollut kahta muuta miestä, joita he saattoivat muistuttaa?
— Kaikki tuo on minua vainoavien ilkeitten noitien juonta ja viekkautta — vastasi Don Quijote. He aavistivat, että minä selviytyisin taistelusta voittajana, ja järjestivät senvuoksi niin, että voitettu ritari oli minun ystäväni kandidaatin näköinen, jotta ystävyyteni häntä kohtaan tulisi miekkani tutkaimen ja väkevän käsivarteni väliin ja hillitsisi sydämeni oikeutettua vihaa, niin että siten saisi jäädä elämään henkilö, joka oli aikonut petoksella ja vääryydellä minut surmata. Tämän todistukseksi sinun, Sancho, tarvitsee vain muistaa omasta kokemuksestasi, joka varmaankaan ei salli sinun valehdella eikä pettää, kuinka helposti noidat voivat muuttaa kasvot toisiksi tekemällä kauniin rumaksi ja ruman kauniiksi, sillä eihän ole kulunut kahta päivää siitä, kun verraton Dulcinea näyttäytyi sinulle kauneuden ja sulon täydellisyydessä ja luonnollisessa sopusuhtaisuudessaan, minulle sitävastoin kömpelön maalaistytön rumassa ja alhaisessa hahmossa, silmät tihruisina ja hengitys pahalta haiskahtavana; ei siis ihmekään, jos ilkeä noita, joka rohkeni suorittaa niin katalan muutoksen, on nyt menetellyt samoin Simson Carrascon ja sinun hyvän naapurisi kanssa temmatakseen voiton kunnian minun käsistäni. En kumminkaan ole siitä millänikään, sillä olenhan sittenkin voittanut viholliseni, esiintyipä hän missä hahmossa tahansa.
— Jumala yksin tietää, kuinka asianlaita oikeastaan on — virkkoi Sancho.
Koska Sancho hyvin tiesi, että Dulcinean noituminen oli ollut hänen omaa juontansa ja viekkauttansa, eivät hänen isäntänsä houreet tuntuneet hänestä vakuuttavilta, mutta hän ei halunnut enää mitään vastata, koska pelkäsi sanovansa jotakin, mikä ilmaisisi hänen petoksensa.