Heidän näin keskustellessaan saavutti heidät eräs mies, joka tuli samaa tietä heidän jäljessään ratsastaen komealla papurikkotammalla, yllään hienosta viheriästä verasta tehty, vaaleanruskealla sametilla päärmätty viitta ja samasta sametista tehty päähine. Tamma oli heveissä matkatamineissa, jotka nekin olivat tummanpunaiset ja viheriät, ja jalustimet oli nostettu korkealle; hänellä oli maurilainen miekka, joka riippui leveässä viheriällä ja kullalla kirjaellussa olkahihnassa, ja hänen puolisaappaansa olivat samoin kirjaellut; kannukset eivät olleet kullatut, vaan viheriöiksi vernissatut ja niin kiiltävän puhtaat, että näyttivät koko pukuun hyvin sopien kauniimmilta kuin jos olisivat olleet puhdasta kultaa. Heidät saavutettuaan matkustaja tervehti heitä kohteliaasti, kannusti tammaansa ja aikoi ajaa ohi; mutta Don Quijote sanoi hänelle:
– Jalo herra, jos teidän armollanne on sama tie kuin meillä eikä ole kovaa kiirettä, olisin kiitollinen, jos voisimme matkustaa yhdessä.
— Minä en tosiaankaan olisi aikonut kiiruhtaa ohi, — vastasi tammalla ratsastava — jollen olisi pelännyt, että oriinne käy levottomaksi joutuessaan tammani seuraan.
— Armollinen herra voi hyvinkin pidättää tammaansa, — virkkoi nyt Sancho — sillä meidän ratsumme on maailman vakavin ja sivein ori; se ei ole milloinkaan tehnyt itseään tämmöisissä tilaisuuksissa vikapääksi mihinkään säädyttömyyteen, ja ainoan kerran, jolloin se niin hairahtui, saimme me, minun herrani ja minä, maksaa seitsenkertaisesti. Sanon siis vieläkin, että teidän armonne voi hiljentää vauhtia, jos niin haluatte; tämä ori näet ei ajattelisikaan kajota tammaan, vaikka se tuotaisiin sille tarjottimella.
Matkustavainen hiljensi vauhtia ihmetellen Don Quijoten ryhtiä ja ulkomuotoa; hänellä näet ei ollut päässä kypäriä, sillä Sancho kuljetti sitä kuin matkalaukkua harmonsa satulan etukaarella. Viheriäviittaisen siten Don Quijotea silmäillessä Don Quijote tutki häntä vielä tarkemmin, sillä vieras näytti hänestä melkoiselta mieheltä. Hän oli arviolta viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä oli ohuet harmaantuneet hiukset ja käyrä nenä, hänen kasvojensa ilme oli osalta iloinen, osalta vakava, ja koko hänen asustaan ja ryhdistään kävi ilmi, että hän oli hyväsäätyinen henkilö. Viheriäviittainen puolestaan ajatteli Don Quijote Manchalaisesta, ettei ollut eläessään milloinkaan nähnyt miestä, joka olisi asultaan enempää kuin ulkomuodoltaankaan muistuttanut häntä. Hän ihmetteli Don Quijoten pitkää kaulaa, luisevaa kookasta vartaloa, laihoja ja kellerviä kasvoja, hänen varuksiaan, hänen käytöstään ja ryhtiään, sanalla sanoen koko hahmoa ja muotoa, jollaista ei ohut pitkiin aikoihin nähty niillä tienoilla. Don Quijote huomasi varsin hyvin, kuinka tarkkaavasti matkustavainen häntä katseli, arvasi hänen ihmetyksestään hänen toivomuksensa, ja koska hän oli erittäin kohtelias ja kernaasti teki kaikkien mieliksi, niin hän ennätti edelle, ennenkuin toinen mitään kysyi, ja sanoi hänelle:
— En ollenkaan ihmettele, vaikka ulkomuotoni, sellaisena kuin teidän armonne sen näkee, niin erikoisena ja tavallisuudesta poikkeavana, teitä kummastuttaisi; mutta teidän armonne lakkaa heti ihmettelemästä, kun sanon teille, kuten nyt sanon, että olen niitä ritareita, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Minä olen lähtenyt kotipaikaltani, pantannut omaisuuteni, luopunut mukavasta elämästä ja heittäytynyt Onnettaren syliin antautuen hänen vietäväkseen minne hän hyväksi näkee. Olen tahtonut herättää jälleen eloon jo kuolleen vaeltavan ritarikunnan, ja olen monena päivänä, milloin kompastuen, milloin kaatuen, milloin alas syöksyen, milloin taas nousten, toteuttanut suuren osan aikomuksiani auttaen leskiä, suojaten neitoja ja antaen tukea naiduille naisille, orvoille ja alaikäisille, mikä on vaeltavien ritarien oma luonnollinen tehtävä; ja siten minä olen lukuisien ja kristillisten urotöitteni avulla saavuttanut sellaista mainetta, että vaellan jo nyt kirjaan painettuna maailman kaikkien tai ainakin useimpien kansakuntien keskuudessa. Minun historiaani on painettu kolmekymmentätuhatta kappaletta, ja luultavaa on, että sitä tullaan painamaan kolmekymmentätuhatta kertaa tuhansia kappaleita, ellei taivas sitä kiellä. Lausuakseni koko asian muutamilla harvoilla tai yhdellä ainoalla sanalla minä sanon, että olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Murheellisen hahmon ritariksi; ja vaikka oma kiitos ei tuoksahda hyvältä, on minun kuitenkin pakko toisinaan kiittää itseäni, nimittäin silloin, kuu ei ole läsnä ketään toista, joka voisi sen tehdä. Niinmuodoin, jalo herra, tämän ratsun, tämän peitsen, tämän kilven tai tämän aseenkantajani ei pidä, enempää kuin kaikkien näitten varuksieni, kasvojeni kelmeyden tai luisevan laihuuteni, teitä enää ihmetyttää, koska nyt olette saanut tietää, kuka olen ja mitä ammattia harjoitan.
Niin sanottuaan Don Quijote vaikeni, ja viheriäviittaisen vastaus viipyi niin kauan, että näytti siltä kuin hän ei osaisikaan mitään vastata. Pitkän tovin kuluttua hän kumminkin virkkoi:
— Teidän on onnistunut, herra ritari, arvata ihmetyksestäni minun toiveeni, mutta teidän ei ole onnistunut hälventää hämmästystä, joka minut valtaa, kun teitä katselen. Vaikka näet, kuten te, armollinen herra, itse sanotte, se seikka, että nyt tiedän, kuka olette, olisi voinut kummastukseni hälventää, ei sittenkään ole niin käynyt; päinvastoin, nyt, kun sen tiedän, olen sitäkin suuremman hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Olisiko tosiaan mahdollista, että maailmassa on vaeltavia ritareita ja että on todellisista ritaritöistä kertovia painettuja historioita? Minä en voi mitenkään saada itseäni uskomaan, että meidän päivinämme on maan päällä henkilöitä, jotka auttavat leskiä, suojaavat neitoja, kunnioittavat naituja naisia tai tukevat orpoja, enkä olisi sitä milloinkaan uskonut, jollen olisi omin silmin nähnyt teidän armoanne, joka sanoo olevansa semmoinen. Kiitetty olkoon taivas siitä, että tuo teidän mainioista ja todenperäisistä ritarillisista teoistanne kertova historia, jonka teidän armonne sanoo painosta ilmestyneen, tulee saattamaan unohdukseen lukemattomat kuvitelluista vaeltavista ritareista kertovat tarinat, joita maailma on ollut tulvillaan ylen suureksi vahingoksi hyville tavoille ja halvennukseksi ja turmioksi oikeille historioille.
— Siitä voidaan puhua paljon, vastasi Don Quijote — nimittäin mitä tulee kysymykseen, ovatko vaeltavien ritareiden historiat pelkkää keksintöä vai ei.
— Onko siis semmoisiakin, — virkkoi Viheriä – jotka eivät usko, että nuo tarinat ovat perättömiä?