— Minä olen semmoinen; — vastasi Don Quijote — mutta jääköön asia nyt sikseen. Jos näet jatkamme matkaamme yhdessä, niin toivon Jumalan avulla voivani osoittaa teidän armollenne, että olette tehnyt väärin vieriessänne virrassa niitten mukana, jotka pitävät varmana, etteivät nuo historiat ole todenperäisiä.
Tämä Don Quijoten viimeinen lause sai matkustavaisen arvelemaan, että Don Quijoten täytyi olla mielenvikainen, ja senvuoksi hän odotti, että hän lausuisi vielä jotakin, mikä vahvistaisi tuota otaksumaa; mutta ennenkuin he antautuivat enempiin keskusteluihin, Don Quijote kehoitti häntä ilmoittamaan, kuka oli, koska hän itse oli jo ilmoittanut säätynsä ja elämäntapansa. Siihen vastasi Viheriäviittainen:
— Minä, herra Murheellisen hahmon ritari, olen hidalgo, kotoisin eräästä kylästä, jossa tänään syömme päivällistä, jos Jumala suo. Minä olen tavallista varakkaampi, ja nimeni on Don Diego de Miranda; minä elelen vaimoni, lasteni ja ystävieni seurassa, harrastan metsästystä ja kalastusta, mutta en pidä haukkoja enkä jahtikoiria, vaan käytän vain kesyjä peltokanoja tai rohkeata kärppää. Minulla on kuusi tusinaa kirjoja, toiset espanjankielisiä, toiset latinankielisiä, muutamat niistä ovat historiallisia, toiset hartauskirjoja; ritariromaanit eivät ole vielä milloinkaan päässeet taloni kynnyksen yli. Minä selailen useammin maallisia kuin hengellisiä kirjoja, kun ne vain ovat sopivalla tavalla huvittavia, ilahduttavat kauniilla kielellään ja saavat kekseliäällä juonellaan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, vaikka sellaisia on hyvin vähän Espanjassa. Toisinaan aterioin naapurieni ja ystävieni luona ja kutsun heidät usein luokseni; minun pitoni ovat siistit ja somat eivätkä suinkaan niukat. Minä en harrasta juoruja enkä salli juoruttavan läsnäollessani; en pengo toisten ihmisten elämää enkä tutki vihaisesti kuin ilves toisten tekoja; käyn jumalanpalveluksessa joka päivä, annan köyhille omastani ylpeilemättä hyväntekeväisyydestäni, sillä en tahdo päästää sydämeeni tekopyhyyttä ja pöyhkeyttä, noita vihollisia, jotka niin helposti tunkeutuvat siveimpäänkin mieleen. Minä pyrin rakentamaan rauhaa niiden välille, joiden tiedän olevan eripuraisia, palvon hartaasti Jumalan äitiä ja luotan vain Jumalan, meidän Herramme äärettömään laupeuteen.
Sancho kuunteli erittäin tarkkaavasti hidalgon kertomusta elämästään ja askarruksistaan. Tuo elämä näytti hänestä hyvältä ja hurskaalta, ja hän uskoi henkilön, joka niin eli, varmaan voivan tehdä ihmeitä, hyppäsi senvuoksi alas harmonsa selästä, riensi vieraan luo, tarttui hänen oikeanpuoliseen jalustimeensa ja suuteli hänen jalkojaan monet kerrat, mielessä syvä hartaus ja silmät melkein kyynelissä. Sen nähtyään hidalgo kysyi häneltä:
— Mitä teette, hyvä ystävä? Mitä nuo suudelmat tarkoittavat?
— Sallikaa minun suudella; — vastasi Sancho — minusta tuntuu, että teidän armonne on ensimmäinen lyhyitä jalustimia käyttävä pyhimys, jonka olen eläissäni nähnyt.
— En minä ole mikään pyhimys, — vastasi hidalgo — vaan suuri syntinen; mutta te, ystäväni, olette varmaan hyvä ihminen, kuten yksinkertaisuutenne osoittaa.
Sancho nousi jälleen aasinsa satulaan pakotettuaan syvästi murheellisen isäntänsä nauramaan ja saatuaan Don Diegon uuden ihmetyksen valtaan. Don Quijote kysyi vieraalta, kuinka monta lasta hänellä oli, ja sanoi, että vanhat filosofit, joilla ei ollut totista tietoa Jumalasta, katsoivat niihin seikkoihin kuuluviksi, joita pitivät korkeimpana hyvänä, luonnon ja onnen antimet lukuisat ystävät sekä suuren ja hyvälaatuisen lapsilauman.
— Minulla, herra Don Quijote, — vastasi hidalgo — on yksi poika, ja jos minulla ei olisi häntä, pitäisin itseäni vielä onnellisempana kuin olen; mutta tämä ei johdu siitä, että hän on huono, vaan siitä, ettei hän ole niin hyvä kuin toivoisin hänen olevan. Hän on nyt kahdeksantoista vuoden ikäinen; hän on ollut kuusi vuotta Salamancassa opiskelemassa latinaa ja kreikkaa, mutta toiveessani hänen alkavan opiskella toisia tieteitä huomasin hänen niin hullaantuneen runouteen (jos sitä voidaan tieteitten joukkoon lukea), että on aivan mahdotonta saada häntä harrastamaan lakitiedettä, jota toivoisin hänen opiskelevan, tai kaikkien tieteitten kuningatarta, jumaluusoppia. Olisin toivonut hänestä tulevan sukunsa kruunun, koska elämme aikana, jolloin hallitsijamme ylevästi palkitsevat hyviä ja jaloja tieteitä; onhan näet opillinen sivistys ilman hyvettä kuin helmi tunkiossa. Hän viettää kaiket päivät tutkien, onko Homeros onnistunut hyvin vai huonosti sepittäessään sen tai sen säkeen Ilias-runoelmaansa, onko Martialis loukannut säädyllisyyttä siinä tai siinä kompasäkeessä, onko ne tai ne Vergiliuksen säkeet selitettävä sillä tai tällä tavalla. Sanalla sanoen, hänen ainoana askarruksenaan ovat teokset, joita ovat sepittäneet mainitut runoilijat sekä Horatius, Persius, Juvenalis ja Tibullus; nykyaikaisista espanjalaisista kirjailijoista hän ei paljoa välitä. Mutta siitä huolimatta, että hän suhtautuu niin karsaasti espanjalaiseen runouteen, hän ei nyt ajattele mitään muuta kuin erään nelisäkeistöisen runoelman sepittämistä, johon häntä on Salamancasta kehoitettu ja joka luullakseni kuuluu johonkin kirjalliseen kilpailuun.
Kaikkeen tuohon vastasi Don Quijote: