— Lapset, armollinen herra, ovat leikatut vanhempien sydämistä, ja senvuoksi tulee heitä rakastaa, olkoot he hyviä tai huonoja, niinkuin sielua, joka antaa meille elämän. Vanhempien tehtävä on opastaa heitä pienestä pitäen hyveen, hyvän kasvatuksen ja hyvien ja hurskaitten tapojen tielle, jotta he täysi-ikäisiksi tultuaan ovat vanhempiensa vanhuuden tuki ja jälkeläistensä kunnia; mutta minä puolestani en pidä viisaana pakottaa heitä opiskelemaan jotakin määrättyä tiedettä, vaikka kehoittamisesta ei tietenkään voi olla mitään vahinkoa. Ellei heidän tarvitse opiskella pro pane lucrando,[37] jos näet opiskelija on niin onnellinen, että taivas on suonut hänelle vanhemmat, jotka jättävät hänelle riittävän omaisuuden, niin olisin sitä mieltä, että pitäisi sallia heidän harrastaa sitä tiedettä, johon huomataan heissä olevan parhaat taipumukset ja runous, vaikka se on vähemmän hyödyksi kuin huviksi, ei kumminkaan kuulu niihin seikkoihin, jotka tuottavat harjoittajilleen häpeää. Runous, herra hidalgo, on nähdäkseni kuin kaikin puolin erittäin kaunis, hento, nuori neito, jota uutterasti koristavat, hienontavat ja kaunistavat monet muut neidot, nimittäin kaikki muut tieteet, ja sen tulee käyttää hyväkseen kaikkia muita, ja kaikkien muitten tulee saada sen avulla suurempaa arvoa. Mutta tätä neitoa ei saa kourin koskea, ei saa laahata häntä pitkin katuja eikä asettaa julkisesti nähtäväksi torien kulmiin tai palatsien nurkkiin. Hän on niin jaloa metallia, että se, joka osaa häntä oikein käsitellä, voi muuttaa hänet arvaamattoman kalliiksi puhtaaksi kullaksi; sen, joka hänet omistaa, tulee pitää hänet oikeissa rajoissaan eikä päästää häntä harhailemaan loukkaavissa satiireissa tai tunnottomissa soneteissa; hän ei saa olla millään tavoin ostettava, paitsi silloin, kun on kysymys sankarirunoelmista, murheellisista tragedioista tai hilpeistä ja taidokkaista huvinäytelmistä — häntä eivät saa käsitellä ilveilijät eikä sivistymätön rahvas, joka ei kykene tajuamaan eikä arvostamaan hänessä piileviä aarteita. Ja älkää luulko, armollinen herra, että tarkoitan rahvaasta puhuessani ainoastaan alempaa ja vaatimatonta väkeä, sillä jokainen sivistymätön, vaikka hän olisi ylhäinen herra ja ruhtinas, voidaan ja hänet tuleekin lukea rahvaan joukkoon kuuluvaksi. Hän, joka mainitut vaatimukset täyttää, runoutta viljelee ja sitä omanaan pitää, tulee kuuluisaksi, ja hänen nimensä on suuressa maineessa kaikkien sivistyneitten kansojen keskuudessa koko maailmassa. Mitä tulee siihen, että te, hyvä herra, sanoitte poikanne vähäksyvän omalla kielellämme sepitettyä runoutta, uskon varmaan, ettei hän siinä ole oikeassa, ja syy on tämä: suuri Homeros ei kirjoittanut latinankielellä, koska hän oli kreikkalainen, eikä Vergilius kirjoittanut kreikankielellä, koska hän oli roomalainen, sanalla sanoen: kaikki muinaisajan runoilijat käyttivät teoksissaan sitä kieltä, jonka olivat imeneet äidinmaidosta, eivätkä lähteneet etsimään vierasta kieltä ilmaistakseen yleviä ajatuksiaan; ja koska niin on laita, olisi järkevää, että tämä tapa saisi levitä kaikkien kansojen keskuuteen ja ettei halveksittaisi saksalaista runoilijaa senvuoksi, että hän kirjoittaa omalla kielellään, tai kastilialaista tai biskajalaistakaan, joka käyttää teoksissaan omaa kieltään. Mikäli ymmärrän, arvoisa herra, ei teidän poikanne kumminkaan katsele karsaasti espanjalaista runoutta, vaan niitä runoilijoita, jotka käyttävät yksinomaan espanjankieltä osaamatta muita kieliä ja muita tieteitä, jotka voisivat koristaa, valveuttaa ja edistää heidän luontaista taipumustaan; mutta siinäkin voi piillä erehdys, sillä pätevän yleisen mielipiteen mukaan ihminen syntyy runoilijaksi, toisin sanoen: alkuvoimainen runoilija urkenee runoilijana äitinsä kohdusta ja luo taiteellisen viettinsä varassa, jonka taivas on hänelle lahjoittanut, enemmittä opinnoitta ja ilman keinotekoisia apuneuvoja sellaisia teoksia, jotka osoittavat todeksi vanhan lauseen: Est Deus in nobis[38] jne. Väitän vielä, että synnynnäinen runoilija, joka ottaa taiteen avukseen, on paljoa parempi ja etevämpi kuin runoilija, joka haluaa olla runoilija ainoastaan taiteen varassa. Tämä johtuu siitä, ettei taide ole luonnon yläpuolella, vaan täydentää sitä, että molempien yhtyessä, luonnon taiteeseen ja taiteen luontoon, syntyy kaikkein täydellisin runoilija. Puheeni päätöksenä olkoon siis, herra hidalgo, että teidän armonne tulee antaa poikansa vaeltaa, minne hänen tähtensä häntä kutsuu; jos näet hän nyt jo on niin oppinut kuin varmaan otaksun hänen olevan ja on jo onnellisesti noussut tieteitten ensimmäiselle porrasaskelmalle oppimalla klassilliset kielet, niin hän tulee niiden avulla itsestään kohoamaan inhimillisen sivistyksen huipulle, mikä sopii erittäin hyvin aatelismiehelle, joka ei antaudu opilliselle uralle, ja on hänelle yhtä suureksi kaunistukseksi, kunniaksi ja maineeksi kuin hiippa piispalle tai talaari ansiokkaalle lakimiehelle. Teidän armonne moittikoon poikaansa, jos hän sepittää satiireja, jotka loukkaavat toisten kunniaa; voittepa rangaistakin häntä ja repiä semmoiset tuotteet rikki, mutta jos hän kirjoittaa sellaisia sermoneja kuin Horatius, soimaten niissä paheita yleensä, kuten mainittu runoilija hienolla tavalla teki, niin kiittäkää häntä, sillä runoilijan on lupa moittia kateutta ja panetella säkeissään kateellisia ja samoin kaikkia muita paheita, kunhan hän ei nimeltään mainitse ketään henkilöä. Mutta on olemassa runoilijoita, jotka eivät voi jättää lausumatta jotakin ilkeyttä, vaikka saattavat itsensä siten alttiiksi vaaralle joutua karkotetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin.[39] Jos runoilija on siveä tavoiltaan, on hän siveä säkeissäänkin; kynä on sielun kieli, teokset ovat laadultaan samanlaisia kuin sielussa syntyvät ajatukset, ja kuninkaat ja ruhtinaat, havaitessaan viisaissa, hyvissä ja arvokkaissa alamaisissaan runouden ihmeellistä kykyä, kunnioittavat, arvostavat ja palkitsevat heitä, vieläpä seppelöivätkin sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita,[40] kuin merkiksi siitä, ettei kukaan saa vahingoittaa niitä, joiden ohimoita kunnioittavat ja kaunistavat semmoiset seppeleet.

Viheriäviittainen ihmetteli kovin Don Quijoten puhetta ja oli jo kerrassaan luopua aikaisemmasta ajatuksestaan, että hän oli mielenvikainen. Mutta ennenkuin tämä keskustelu, joka ei erikoisesti Sanchoa miellyttänyt, ehti päättyä, oli tämä poikennut tien viereen pyytämään maitoa muutamilta paimenilta, jotka siinä lähellä parhaillaan lypsivät lampaitaan. Hidalgo, jota kovin miellytti Don Quijoten äly ja etevä esitystapa, tahtoi aloittaa jälleen keskustelun hänen kanssaan, kun Don Quijote samassa kohotti päätään ja näki tiellä, jota he kulkivat, heitä vastaan tulevat vaunut, joissa oli suuri määrä kuninkaallisia lippuja, otaksui, että tässä varmaan oli tulossa uusi seikkailu ja huusi kovalla äänellä Sanchoa tulemaan ja antamaan hänelle kypärin. Huudon kuultuaan Sancho lähti paimenten luota, joudutti parhaansa mukaan harmoaan ja saapui isäntänsä luo, joka nyt joutui hirmuiseen ja hämmästyttävään seikkailuun.

Seitsemästoista luku,

missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Historia kertoo, että Sancho, Don Quijoten huutaessa hänelle, että hän toisi kypärin, oli parhaillaan ostamassa paimenilta muutamia kermajuustoja. Hän säpsähti isäntänsä kovaa kiirettä, ei tietänyt, mihin juustot panisi tai missä niitä kuljettaisi, ei tahtonut myöskään niitä hukata, koska oli ne jo maksanut, vaan päätti pistää ne Don Quijoten kypäriin ja palasi sitten oivallisen muonansa kanssa kuulemaan, mitä hänen isäntänsä tahtoi. Hänen saavuttuaan Don Quijote sanoi hänelle:

— Anna minulle tuo kypäri, hyvä ystävä; jos näet ollenkaan tunnen seikkailuja, niin tuo, jonka näen tuolta saapuvan, on semmoinen, että minun täytyy tarttua aseisiin ja heti.

Kuullessaan tuon viheriäviittainen tähyili joka puolelle, mutta ei havainnut mitään muuta kuin vaunut, jotka tulivat heitä kohti varustettuina parilla kolmella pienellä lipulla, niistä hän päätteli, että vaunuissa kuljetettiin hänen majesteettinsa rahoja. Hän sanoi tuon Don Quijotelle, mutta tämä ei häntä uskonut, koska hän aina luuli ja ajatteli, että kaikki, mitä hänelle tapahtui, oli pelkkää seikkailua. Senvuoksi hän vastasi hidalgolle:

— Ei vara venettä kaada: ei tapahdu mitään vahinkoa, vaikka olen varuillani, sillä minä tiedän kokemuksesta, että minulla on näkyviä ja näkymättömiä vihollisia, ja minun on mahdoton tietää, milloin, missä, minä aikana ja missä hahmossa ne hyökkäävät kimppuuni.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja pyysi häneltä kypäriä, ja Sancho, jolla ei ollut aikaa ottaa pois kermajuustoja, joutui antamaan kypärin semmoisenaan. Don Quijote otti sen huomaamatta mitä siinä oli ja puki sen kiireesti päähänsä, mutta juustojen joutuessa puristukseen alkoi hera valua pitkin Don Quijoten kasvoja ja partaa. Siitä hän säikähti niin, että sanoi Sancholle:

— Mitä tämä mahtaa merkitä, Sancho? Minusta tuntuu kuin aivoni pehmenisivät ja kalloni sulaisi tai kuin hikoilisin kiireestä kantapäähän! Jos on laita niin, että hikoilen, en kumminkaan hikoile pelosta, vaikka varmasti uskon, että seikkailu, joka nyt minua odottaa, on aivan hirmuinen. Jos sinulla on jotakin, millä voin itseäni pyyhkiä, niin anna tänne, sillä runsas hiki sokaisee silmäni.