— Vaunut ovat minun, niillä kuljetetaan häkkejä ja niissä kahta villiä leijonaa, jotka Oranin maaherra lähettää pääkaupunkiin lahjaksi hänen majesteetilleen; liput ovat meidän herramme kuninkaan lippuja ja ovat merkkinä siitä, että tässä kuljetetaan jotakin hänelle kuuluvaa.
— Ovatko leijonat suuriakin? — kysyi Don Quijote.
— Niin suuria, — vastasi mies, joka istui vaunujen nokalla — ettei suurempia eikä, niinkään suuria ole koskaan tuotu Afrikasta Espanjaan; minä olen leijonanvartia ja olen kuljettanut niitä ennenkin, mutta en milloinkaan tämmöisiä. Toinen on koiras, toinen naaras; koiras on tuossa etumaisessa häkissä, naaras toisessa, ja ne ovat nyt nälissään, koska eivät ole saaneet tänään vielä syödä; suvaitkoon siis teidän armonne väistyä syrjään, sillä meidän täytyy pian päästä paikkaan, missä voimme niitä ruokkia.
Siihen vastasi Don Quijote, huulilla pieni hymynhäive:
— Leijonariepujako minulle? Minulleko leijonariepuja, ja juuri nyt? Jumaliste, nyt saavat nähdä ne herrat, jotka ovat ne tänne lähettäneet, olenko minä semmoinen mies, joka leijonia säikähtää! Astukaa alas, hyvä mies, ja koska olette leijonanvartia, avatkaa häkit ja päästäkää ulos nuo eläimet; minä näytän niille keskellä tätä kenttää, kuka on Don Quijote Manchalainen, niiden noitien uhalla ja kiusaksi, jotka ovat lähettäneet ne minua vastaan.
— Kas, kas! — sanoi nyt hidalgo itsekseen. — Kelpo ritarimme osoittaa, mikä hän on miehiään; kermajuustot ovat varmaan pehmittäneet hänen kallonsa ja tärvelleet hänen aivonsa.
Samassa tuli Sancho ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, minä pyydän teitä Jumalan tähden estämään herraani Don Quijotea käymästä näiden leijonain kimppuun; jos hän sen tekee, niin ne raatelevat meidät kaikki kappaleiksi.
— Onko siis isäntänne niin hullu, — virkkoi hidalgo että pelkäätte ja uskotte hänen käyvän noiden villipetojen kimppuun?
— Ei hän hullu ole, — vastasi Sancho — mutta uhkarohkea.