— Minä pidän huolen siitä, ettei hän ainakaan nyt ole liian rohkea — sanoi hidalgo.
Hän meni Don Quijoten luo, joka hoputti leijonanvartiaa avaamaan häkkejä, ja sanoi hänelle:
— Herra ritari, vaeltavien ritareitten tulee käydä seikkailuihin, joiden voi toivoa päättyvän onnellisesti, mutta ei semmoisiin, jotka ovat aivan toivottomia, sillä uhkarohkeudeksi muuttuessaan urhoollisuus on pikemmin hulluutta kuin miehuutta. Sitäpaitsi nämä leijonat eivät ole tulleet hyökkäämään teidän armonne kimppuun eivätkä mitään sellaista kuvittelekaan; ne tuodaan lahjaksi hänen majesteetilleen, eikä ole hyvä niitä viivyttää tai estää niitten kulkua.
— Herra hidalgo; — vastasi Don Quijote — menkää te vain hoitamaan houkutuslintuanne ja kelpo portimoanne ja antakaa muitten tehdä, mitä heille kuuluu. Tämä on minun tehtäväni, ja minä kyllä tiedän, tulevatko nämä herrat leijonat taistelemaan minua vastaan vai ei.
Hän kääntyi sanomaan leijonanvartialle:
— Piru vieköön, herra lurjus, jos ette heti paikalla avaa häkkejä, niin minä naulitsen teidät tällä peitsellä vaunuihinne!
Havaitessaan, kuinka päättäväinen tuo asestettu haamu oli, ajomies sanoi hänelle:
— Armollinen herra, sallikoon teidän armonne hyväntahtoisesti minun riisua valjaista muulit ja lähteä niiden kanssa turvalliseen paikkaan, ennenkuin leijonat pääsevät irti; jos ne tappavat muulini, olen tuhon oma koko iäkseni, sillä minulla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin nämä vaunut ja nämä muulit.
— Voi sinua vähäuskoista! — virkkoi Don Quijote. — Astu alas, riisu muulisi valjaista ja tee mitä tahdot; kohta saat nähdä, että olet suotta itseäsi rasittanut ja että olisit voinut jättää sen vaivan näkemättä.
Ajomies astui alas, riisui kiireesti muulit valjaista, ja leijonanvartia sanoi kuuluvalla äänellä: