— Olkoot kaikki läsnäolevat todistajinani, että minä avaan häkit ja päästän irti leijonat vastoin tahtoani ja pakosta ja että ilmoitan tälle herralle, että kaikki se onnettomuus ja vahinko, jonka nämä eläimet voivat saada aikaan, tulee hänen laskuunsa samoinkuin minun palkkani ja kaikki, mitä minulle kuuluu. Te, armolliset herrat, suvaitkaa lähteä suojaan, ennenkuin avaan häkit; omasta puolestani tiedän varmaan, etteivät leijonat tee minulle mitään pahaa.
Hidalgo kehoitti Don Quijotea vielä kerran luopumaan sellaisesta hullun yrityksestä sanoen, että se oli Jumalan kiusaamista. Don Quijote vastasi hyvin tietävänsä mitä teki. Hidalgo pyysi häntä tarkoin harkitsemaan sanoen olevansa varma siitä, että hän erehtyi.
— No niin, hyvä herra, — virkkoi Don Quijote – ellei teidän armonne tahdo olla näkemässä tätä tapausta, josta teidän mielestänne tulee murhenäytelmä, niin kannustakaa papurikkoanne ja lähtekää turvalliseen paikkaan.
Tuon kuultuaan Sancho rukoili kyynelet silmissä häntä luopumaan tästä yrityksestä, johon verrattuna oli ollut pelkkää leikintekoa seikkailu tuulimyllyjen kanssa, peloittava seikkailu tamppimyllyjen luona ja sanalla sanoen kaikki ne urotyöt, joita Don Quijote oli eläessään suorittanut.
— Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho — ettei tässä ole mitään noituutta eikä mitään sinnepäinkään; minä näet olen nähnyt häkin ristikon raoista oikean leijonankäpälän ja päättelen siitä, että leijonan, jolla on semmoinen käpälä, täytyy olla suurempi kuin vuori.
— Pelko voi sen saada näyttämään sinusta suuremmalta kuin puoli maailmaa — vastasi Don Quijote. Väisty nyt syrjään, Sancho, ja jätä minut; jos saan tässä surmani, niin muistathan vanhan sopimuksemme: sinä lähdet Dulcinean luo, ja enempää en sinulle sano.
Hän lisäsi vielä yhtä ja toista, tuhoten kaikki toiveet, että hän voisi luopua mielettömästä aiheestaan. Viheriäviittainen olisi mielellään käynyt häntä vastustamaan, mutta huomasi varuksensa huonommiksi eikä katsonut olevan viisasta käydä ottelemaan hullun miehen kanssa, sellaiselta Don Quijote hänestä nyt kaikin puolin näytti Don Quijote kehoitti leijonanvartiaa jälleen joutumaan ja toisti uhkauksensa, ja hidalgo piti nyt parhaana kannustaa tammaansa. Sancho hoputti harmoansa ja ajomies muulejaan, ja molemmat pyrkivät vaunujen luota niin kauas kuin mahdollista, ennenkuin leijonat pääsisivät ulos. Sancho itki herransa kuolemaa, jonka uskoi tällä kertaa varmasti hänet kohtaavan leijonain kynsissä, hän kirosi kovaa kohtaloaan ja sanoi onnettomaksi hetkeä, jolloin oli päättänyt palata hänen palvelukseensa; mutta itkustaan ja valituksestaan huolimatta hän kumminkin muisti ruoskia harmoaan päästäkseen loitolle vaunuista. Nähtyään pakenevien ehtineen jo etäälle leijonanvartia pyysi ja varoitti Don Quijotea samoinkuin oli aikaisemmin häntä pyytänyt ja varoittanut, ja Don Quijote vastasi sanoen kyllä kuulevansa hänen sanansa, mutta samalla kehoittaen häntä luopumaan enemmästä vaivasta, koska se ei mitään hyödyttänyt, ja pitämään vain kiirettä.
Leijonanvartian avatessa ensimmäistä häkkiä Don Quijote harkitsi, oliko ehkä parempi suorittaa taistelu jalkaisin eikä ratsain, ja päätti vihdoin käydä siihen jalkaisin, koska pelkäsi Rocinanten voivan säikkyä leijonain ilmaantuessa näkyviin. Senvuoksi hän hyppäsi alas satulasta, heitti pois peitsen, otti kilven käsivarrelleen, paljasti miekkansa ja lähti ihmeen päättäväisesti ja pelottomin sydämin astelemaan eteenpäin kohti vaunuja sulkeutuen koko sydämestään Jumalan ja myös valtiattarensa Dulcinean suojelukseen. Ja tulee tietää, että tämän todenperäisen historian kirjoittaja tähän kohtaan ehdittyään huudahtaa näin: »Oi sinä rohkea Don Quijote Manchalainen, jonka pelottomuutta ei voida kyllin kiittää, sinä kuvastin, jossa voivat katsella itseään kaikki maailman urhot, sinä toinen ja uusi Manuel de León,[41] joka oli Espanjan ritarien kunnia ja ylpeys! Millaisin sanoin voinkaan kertoa tästä sinun hirvittävästä sankarityöstäsi tai millaisin lausein voin sen tehdä uskottavaksi tuleville aikakausille, tai mitä sellaisia ylistyssanoja onkaan, jotka sopisivat sinuun olkoot ne kuinka ylenpalttisia tahansa? Jalkaisin, yksin, säikkymättä ja pelottomana, kädessäsi vain miekka eikä sekään mikään hieno toledolainen, käsivarrellasi kilpi, joka ei ole erinomaisen kiiltäväksi hiottua terästä, sinä seisot siinä odottaen kahta kaikkein villeintä leijonaa, mitä Afrikan metsät ovat milloinkaan kasvattaneet. Ylistäkööt sinua sinun omat tekosi, sinä urhea Manchalainen; minä jätän ne tässä omaan täyteen arvoonsa, sillä minulta puuttuu sanoja niiden maineen kuuluttamiseksi.»
Siihen päättyi tekijän huudahdus ja hän lähti jatkamaan esitystään solmien jälleen historiansa langan seuraavaan tapaan. Nähtyään Don Quijoten jo asettuneen taisteluasentoon ja huomattuaan, että hänen täytyi päästää ulos koirasleijona, jollei mielinyt joutua kokemaan närkästyneen ja uhkarohkean ritarin vihaa, leijonanvartia avasi ensimmäisen häkin, missä, kuten sanottu, oli koirasleijona, erinomaisen suuri ja näöltään peloittava ja ruma. Ensi työkseen se piehtaroi häkissään, jonka ovi oli avattu, ojensi käpäläänsä ja oikoi koko ruumistaan; sitten se avasi kitansa, haukotteli pitkään ja nuoli kielellään, joka riippui suusta melkein kaksi korttelia, pölyn silmistään ja pesi naamansa. Sen tehtyään se pisti päänsä ulos häkistä ja katseli joka puolelle silmillä, jotka hehkuivat kuin tuliset hiilet. Tämä näky olisi varmaan voinut saattaa kauhun valtaan kaikkein uhkarohkeimmankin, mutta Don Quijote katseli vain jäykästi leijonaa toivoen sen hyppäävän alas vaunuista ja käyvän kimppuun, jotta hän saisi ruhjoa sen käsissään riekaleiksi.
Näin pitkälle meni hänen ennenkuulumattoman hulluutensa ylenpalttisuus. Mutta jalo leijona, joka esiintyi pikemmin leppoisasti kuin kopeasti, ei välittänyt mitään lapsellisista eleistä ja uhmailusta, vaan katseli, kuten sanottu, puolelle ja toiselle, kääntyi sitten, näytti Don Quijotelle takalistonsa ja lähti aivan tyynesti ja rauhallisesti takaisin häkkiinsä paneutuen jälleen makaamaan. Tämän nähtyään Don Quijote käski leijonanvartiaa lyömään ja ärsyttämään otusta, jotta se lähtisi ulos.