— Sitä en tee; — vastasi leijonanvartia — jos näet sitä ärsytän, niin se raatelee ensinnä minut kappaleiksi. Tyytyköön teidän armonne, herra ritari, siihen, mitä olette jo tehnyt, sillä suurempaa urhoollisuutta ei voida keneltäkään vaatia, ja älkää huoliko koetella onneanne toista kertaa. Häkin ovi on auki, leijonalla on vapaa valta lähteä ulos tai olla lähtemättä; mutta koska se ei ole vielä lähtenyt, ei se tule lähtemäänkään koko päivänä. Teidän armonne jalo pelottomuus on tullut riittävästi ilmi; kukaan urhea soturi (mikäli minä ymmärrän) ei ole velvollinen muuhun kuin haastamaan taisteluun vihollisensa ja odottamaan häntä avoimella kentällä; jos vastustaja ei saavu, niin häpeä kohtaa häntä, ja odottava saa voitonseppeleen.
— Se on totta; — vastasi Don Quijote — sulje, hyvä ystävä, häkin ovi ja anna minulle niin hyvin kuin suinkin voit todistus siitä, mitä olet nähnyt minun tässä tekevän, nimittäin, että sinä avasit leijonan häkin, että minä sitä odotin, mutta että se ei tullut ulos, että odotin sitä vieläkin, ettei se sittenkään tullut ja että se palasi häkkiinsä paneutuen sinne makuulle. Enempää ei minulta voida vaatia, ja hiiteen nyt noituudet, ja Jumala varjelkoon oikeutta ja totuutta ja totista ritariutta. Sulje nyt häkki, kuten sanoin, niin minä annan sillä aikaa paenneille ja poissaoleville merkkejä, kutsuen heitä kuulemaan, kuinka kerrot tästä urotyöstä.
Leijonanvartia teki niin, Don Quijote pisti peitsen päähän rievun, jolla oli pyyhkinyt kasvoistaan juustonheraa, ja alkoi kutsua toisia, jotka yhä pakenivat alinomaa taakseen vilkuen, kaikki yhdessä joukossa ja hidalgon ajamina. Nähtyään valkoisen rievun liehuvan Sancho sanoi:
— Minut saa tappaa, jollei herrani ole voittanut noita petoja, koska hän kutsuu meitä luokseen.
Kaikki pysähtyivät ja huomasivat, että merkinantaja oli Don Quijote; heidän pelkonsa hiukan hälveni, ja he palasivat hiljalleen, kunnes kuulivat selvästi Don Quijoten huudot. Vihdoin he tulivat takaisin vaunujen luo, ja heidän tultuaan Don Quijote sanoi ajomiehelle:
— Valjastakaa, hyvä mies, taas muulinne ja jatkakaa matkaanne, ja sinä, Sancho, anna hänelle ja leijonanvartialle kaksi dukaattia korvaukseksi siitä, että ovat viipyneet minun tähteni.
— Minä annan ne mielelläni; — vastasi Sancho — mutta kuinka on leijonain käynyt? Ovatko ne kuolleet vai ovatko vielä elossa?
Leijonanvartia kertoi nyt seikkaperäisesti ja silloin tällöin pysähtyen taistelun kulun, liioitellen Don Quijoten urheutta niin paljon kuin suinkin voi ja osasi, sanoi, että leijona oli Don Quijoten nähdessään säikähtänyt niin kovin, ettei halunnut eikä uskaltanut lähteä ulos häkistään, vaikka hän oli pitänyt ovea avoimia kauan aikaa. Sitten hän oli sanonut ritarille, että olisi Jumalan kiusaamista, jos ärsytettäisiin leijonaa, kuten hän oli tahtonut, jotta se väkisinkin joutuisi lähtemään ulos, ja ritari oli vastahakoisesti ja aivan vastoin tahtoaan sallinut, että ovi jälleen suljettiin.
— Mitä sinä tästä arvelet, Sancho? — kysyi Don Quijote. — Onko semmoista noituutta, joka tehoaa todelliseen urhoollisuuteen? Noidat voivat tosin riistää minulta hyvän onnen, mutta rohkeuden ja miehuuden riistäminen on mahdotonta.
Sancho antoi dukaatit, ajomies valjasti juhtansa, leijonanvartia suuteli Don Quijoten käsiä saamastaan lahjasta ja lupasi kertoa hänen sankarillisen tekonsa itse kuninkaalle, kunhan ehtisi pääkaupunkiin.