— Jos hänen majesteettinsa sattuu kysymään, kuka sen teki, niin vastatkaa hänelle, että se oli Leijonaritari; minä näet tahdon tästä hetkestä muuttaa ja vaihtaa sellaiseksi nimeni, joka on ollut Murheellisen hahmon ritari, ja minä noudatan tällöin vaeltavien ritareitten vanhaa tapaa; he näet vaihtoivat nimeä milloin hyväksi näkivät ja milloin se heille sopi.
— Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Don Quijote, Sancho ja
Viheriäviittainen lähtivät hekin kulkemaan eteenpäin.
Don Diego de Miranda ei ollut koko tänä aikana virkkanut sanaakaan, koska oli yksinomaan tarkannut ja kuunnellut Don Quijoten tekoja ja sanoja pitäen häntä viisaana hulluna eli hulluna, joka suuresti muistutti järjissään olevaa ihmistä. Hän ei ohut vielä tullut tuntemaan Don Quijoten historian edellistä osaa; jos hän olisi sen lukenut, ei hän olisi enää ihmetellyt hänen tekojaan ja puheitaan, koska olisi siten saanut tietää, mitä lajia hänen hulluutensa oli. Mutta hän ei sitä tuntenut, ja siksi hän piti ritaria milloin viisaana, milloin hulluna koska kaikki, mitä ritari lausui, oli järkevää, sievää ja hyvin esitettyä, mutta kaikki, mitä hän teki, tyhmänrohkeata ja typerää. Hidalgo ajatteli: »Voiko olla mitään suurempaa hulluutta kuin että mies pukee päähänsä kypärin, joka on täynnä kermajuustoa, ja sitten luulee noitien pehmittäneen hänen pääkoppansa? Ja onko mitään suurempaa uhkarohkeutta ja mielettömyyttä kuin se, että tahtoo väkisinkin käydä taistelemaan leijonia vastaan?» Don Quijote keskeytti nämä hänen mietteensä ja tämän yksinpuhelun sanoen hänelle:
— Aivan varmaan, herra Don Diego de Miranda, teidän armonne pitää minua mielettömänä ja hulluna miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin on laita, sillä tekoni eivät voi mitään muuta todistaa. Kaikesta huolimatta tahdon kumminkin teidän armollenne huomauttaa, etten ole niin hullu enkä vähämielinen kuin varmaan olen teistä näyttänyt olevan. Urhea ritari esiintyy kuninkaansa nähden edukseen, kun hän tuimasti iskee raivokasta härkää suurella areenalla hyvin onnistuen yrityksessään; edukseen esiintyy myös ritari, kun hän loistavissa varuksissa kiitää yli tanteren iloisessa kilpaleikissä, naisten häntä katsellessa, ja edukseen esiintyvät kaikki ritarit, jotka sotaisissa harjoituksissa tai muissa semmoisissa askareissa huvittavat, ilahduttavat ja, jos niin voi sanoa, kunnialla kaunistavat ruhtinaittensa hoveja, mutta enemmän kuin kukaan näistä esiintyy edukseen vaeltava ritari, joka liikkuu erämaissa, autioissa seuduissa, tienristeyksissä, metsissä ja vuorilla etsimässä vaarallisia seikkailuja aikoen saattaa ne onnelliseen ja suotuisaan päätökseen vain saavuttaakseen loistavaa ja katoamatonta kunniaa; enemmän edukseen, sanon minä, esiintyy vaeltava ritari, auttaessaan jotakin leskeä jossakin asumattomassa seudussa, kuin joku hoviritari imarrellessaan suuressa kaupungissa jotakin nuorta tyttöä. Kaikilla ritareilla on oma erikoinen toimensa: hovilainen palvelkoon naisia, luokoon upeilla puvuillaan loistoa kuninkaansa hoviin, kestitköön köyhiä ritareita pöytänsä runsaudella, järjestäköön taistoleikkejä, pitäköön turnajaisia, osoittautukoon ylevämieliseksi, anteliaaksi ja komeutta rakastavaksi, mutta ennen kaikkea hyväksi kristityksi; siten hän täyttää hänelle määrätyt velvollisuudet. Mutta vaeltava ritari käyköön maailman kaukaisimmilla kulmilla, tunkeutukoon kaikkein salaperäisimpiin sokkeloihin, ryhtyköön alinomaa mahdottomilta näyttäviin yrityksiin, sietäköön asumattomilla autiomailla auringon polttavaa hellettä sydänkesällä ja talvella tuulten ja pakkasten ankaraa tuimuutta, älkööt häntä peloittako leijonat, älkööt kauhistako hirviöt tai säikyttäkö louhikäärmeet, sillä edellisten etsiminen, jälkimmäisten kimppuun hyökkääminen ja niiden kaikkien voittaminen on hänen tärkeimpänä ja varsinaisena toimenaan. Koska nyt on minun osakseni tullut kuulua vaeltavien ritareitten joukkoon, en voi olla ryhtymättä kaikkeen, mikä mielestäni kuuluu ammattini piiriin, ja niinmuodoin oli selvä velvollisuuteni hyökätä leijonain kimppuun niinkuin vastikään hyökkäsin, vaikka ymmärsin sen olevan suunnatonta uhkarohkeutta; minä näet tiedän hyvin, mitä on urhoollisuus, että se on hyve kahden pahan äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä; mutta vähempi onnettomuus on, jos urhoollinen kohoo uhkarohkeuden rajoille kuin jos hän painuu pelkuruuden rajaviivalle Samoinkuin tuhlaavaisen on helpompi olla antelias kuin saiturin, samoin on uhkarohkean helpompi esiintyä todella urhoollisena kuin pelkurin kohota todelliseen urhoollisuuteen. Ja mitä tulee seikkailujen etsimiseen saatte uskoa, armollinen herra Don Diego, että tuhoon johtaa pikemmin liiallinen varovaisuus, sillä paremmalta kuuluu, jos sanotaan: »Tuo ritari on uhkarohkea ja uskalias», kuin jos sanotaan: »Tuo ritari on arka ja pelkuri.»
— Minä tunnustan, herra Don Quijote, — vastasi Don Diego — että kaikki, mitä teidän armonne on sanonut ja tehnyt, on hyvin punnittu itse järjen omalla vaa'alla, ja minä olen sitä mieltä, että vaeltavan ritarikunnan asetukset ja lait, vaikka ne häviäisivätkin, löytyisivät teidän armonne povesta, joka on niiden luonnollinen säiliö ja varastopaikka. Mutta pitäkäämme nyt kiirettä, sillä on kohta myöhä, ja koettakaamme ehtiä kylääni ja talooni, missä teidän armonne voi levätä kokemiensa vaivojen jälkeen; vaikka näet suorittamanne työ ei ole rasittanut ruumistanne, on se kumminkin ollut sielun rasitus, joka monesti saattaa ruumistakin uuvuttaa.
— Minä pidän tarjoustanne erinomaisena suosiona ja armonosoituksena, herra Don Diego — vastasi Don Quijote.
He hoputtivat ratsujaan entistä enemmän, ja kello saattoi olla kaksi iltapuolella, kun he saapuivat kylään ja taloon, missä asusti Don Quijoten Viheriänviitan ritariksi nimittämä Don Diego.
Kahdeksastoista luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.
Don Quijote huomasi Don Diego de Mirandan talon sangen tilavaksi, kuten maalaisasumukset yleensä; portinpäällä tien puolella nähtiin vaakuna, tosin hakkaamattomaan kiveen veistetty, sisäpihalla oli viinivarasto, porttikäytävässä ovi kellariin ja yltympäri suuri määrä saviruukkuja, jotka olivat peräisin Tobososta ja senvuoksi herättivät Don Quijoten mielessä hänen noidutun ja toiseen hahmoon muutetun Dulcineansa muiston. Hän huokasi ja lausui, ollenkaan ajattelematta mitä sanoi ja läsnäolevista välittämättä: