Oi aarteet, jotka tuskia vain toitte,
vaikk' onnen antaa löytäjälle voitte.[42]
— Oi te tobosolaiset ruukut,[43] kuinka olettekaan johdattaneet mieleeni katkerimman tuskani ihanimman aarteen!
Tuon kuuli Don Diegon poika, runoilija-ylioppilas, joka oli äitinsä kanssa tullut häntä tervehtimään, ja äiti ja poika hämmästyivät kovin nähdessään Don Quijoten merkillisen hahmon. Ritari astui heti alas Rocinanten selästä ja meni erittäin kohteliaasti pyytämään rouvan kättä suudeltavakseen. Don Diego sanoi:
Toivottakaa, puolisoni, ystävällisesti kuten ainakin, tervetulleeksi Don Quijote Manchalainen, joka on tässä edessänne, vaeltava ritari ja urhoollisin ja älykkäin, mitä maailmassa on.
Talon rouva, jonka nimi oli Doña Cristina, otti hänet vastaan erittäin rakastettavasti ja kohteliaasti, ja Don Quijote vastasi hänelle sangen älykkäästi ja soveliain sanoin. Sitten hän vaihtoi suunnilleen samat kohteliaisuudet ylioppilaan kanssa. Kuultuaan Don Quijoten puhuvan tämä piti häntä älykkäänä ja teräväjärkisenä miehenä.
Tässä kohden historiamme kirjoittaja kuvailee seikkaperäisesti Don Diegon taloa kertoen, mitä kaikkea on varakkaan maalais-aatelismiehen kartanossa; mutta tämän historian kääntäjä katsoi, soveliaaksi vaieten sivuuttaa ne ja muut samanlaiset yksityisseikat, koska ne eivät oikein soinnu historiamme varsinaiseen tarkoitukseen; sen voima näet on pikemmin sen todenperäisyydessä kuin joutavissa sivuseikoissa.
Don Quijote vietiin nyt saliin, missä Sancho riisui häneltä varukset, niin että hänen ylleen jäivät vain roimahousut ja säämiskäinen ihonuttu, jonka ruosteiset varukset olivat kokonaan lianneet; hänen leveä kauluksensa oli tärkkäämätön ja vailla pitsireunusta, kuten ylioppilailla; pehmeästä nahasta tehdyt säärystimet olivat taatelinväriset ja kengät vahalla voidellut. Hän vyötti vyölleen hyvän miekkansa, joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja;[44] sitten hän heitti hartioilleen hienosta harmaasta verasta tehdyn viitan, mutta ennen kaikkea hän pesi päänsä ja kasvonsa käyttäen vettä viisi tai kuusi ämpäriä (ämpärien lukumäärään nähden tiedonannot ovat hiukan erilaiset), mutta vesi oli sittenkin yhä heranväristä, kiitos olkoon Sanchon ahneuden ja sen, että hän oli ostanut noita onnettomia kermajuustoja, jotka olivat hänen isäntänsä niin sievästi saippuoineet. Tässä asussa, siron arvokkaasti ja ryhdikkäästi, Don Quijote sitten lähti toiseen saliin, missä ylioppilas odotti häntä keskustellakseen hänen kanssaan, kunnes pöytä katettaisiin. Rouva Doña Cristina näet halusi niin ylhäisen vieraan taloon saavuttua osoittaa, että hän osasi ja voi hyvin kestitä talossa käyviä.
Don Quijoten vielä riisuessa varuksiaan oli Don Lorenzo (se näet oli
Don Diegon pojan nimi) saanut tilaisuutta kysyä isältään:
— Kuka onkaan tuo ritari, jonka teidän armonne on tuonut kotiin. Me näet ihmettelemme kovin, minä ja äitini, hänen nimeään, ulkomuotoaan ja sitä, että hänen sanotaan olevan vaeltava ritari.
— En tiedä, mitä sinulle vastaisin, poikani; — virkkoi Don Diego — voin sanoa ainoastaan, että olen nähnyt hänen tekevän tekoja, jotka sopisivat maailman suurimmalle hullulle, ja kuullut hänen puhuvan niin älykkäästi, että hänen tekojensa aikaansaama vaikutelma kerrassaan häipyi pois. Puhuttele sinä nyt häntä, tunnustele hänen ymmärryksensä valtimoa ja arvostele itse älykkäänä miehenä, onko hän viisas vai hullu, vaikka minä, totta puhuen, pidän häntä pikemmin hulluna kuin viisaana.