— Minä en tiedä, mikä tiede se on, — virkkoi Don Lorenzo — enkä ole toistaiseksi kuullut koskaan siitä puhuttavan.
— Se on tiede, — virkkoi Don Quijote — joka sisältää maailman kaikki tai ainakin useimmat tieteet, sillä sen harjoittajan täytyy olla lainoppinut ja tuntea sekä henkilö- että esineoikeuden lait voidakseen antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu; hänen täytyy olla teologi voidakseen milloin tahansa vaadittaessa tehdä selkoa tunnustamastaan kristillisestä uskosta, hänen täytyy olla lääkäri ja varsinkin kasvientuntija voidakseen asumattomissa seuduissa ja erämaissa tuntea ne yrtit, jotka kelpaavat haavojen lääkitsemiseen, sillä vaeltava ritari ei voi lähteä jokaisen ottelun jälkeen etsimään haavojensa parantajaa; hänen täytyy olla astronomi voidakseen tähtien asemasta tietää, kuinka monta yön hetkeä on kulunut, missä osassa maailmaa ja missä vyöhykkeessä hän kulloinkin on; hänen tulee olla matematiikkaan perehtynyt, sillä hän tarvitsee tätä tiedettä alinomaa; ja koska on itsestäänselvää, että hänen täytyy olla kaikilla kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä[45] kaunistettu, sivuutan ne enemmittä puheitta, siirryn toisiin, vähäpätöisempiin seikkoihin ja huomautan, että hänen täytyy osata uida yhtä hyvin kuin Kala-Nicolas[46] eli Nicolao; hänen täytyy osata kengittää hevonen ja valmistaa satula ja ohjakset ja, palatakseni siihen, mistä lähdin hänen tulee olla uskollinen Jumalalle ja valtiattarelleen, hänen tulee olla siveä ajatuksissaan, kohtelias puheissaan, aulis auttamaan, urhoollinen teoissaan, kärsivällinen vaivoissaan, armelias hädänalaisille ja vihdoin voimallinen totuuden puolustaja, vaikka se vaatisi hänen henkensä. Kaikki nämä tärkeät ja vähäpätöiset ominaisuudet muodostavat yhdessä vaeltavan ritarin, ja tästä teidän armonne, herra Don Lorenzo, voi nähdä, opiskeleeko ritari joutavaa tiedettä siihen perehtyessään ja sitä harjoittaessaan ja eikö sitä voida asettaa kaikkein parhaitten kymnaaseissa ja korkeakouluissa opetettujen tieteitten rinnalle..
— Jos on laita niinkuin sanotte, — virkkoi Don Lorenzo — niin minä sanon, että tämä tiede on kaikkia muita parempi.
— Mitä tarkoitatte saneessanne: jos on niin laita? — kysyi Don Quijote.
— Minä tarkoitan, — sanoi Don Lorenzo — että epäilen, onko koskaan ollut ja onko olemassa semmoisilla hyveillä kaunistettuja vaeltavia ritareita.
— Minä olen jo monesti sanonut ja sanon nyt jälleen, — vastasi Don Quijote — että suurin osa ihmisiä maailmassa luulee, ettei vaeltavia ritareita ole ollut olemassakaan, ja koska minusta näyttää, että on aivan turhaa vaivaa (kuten kokemus on minulle monet kerrat osoittanut) yrittää saada heitä toisin uskomaan, ellei itse taivas ihmeen nojalla heille osoita, että semmoisia ritareita on ollut ja on olemassa, en halua nyt kuluttaa aikaa hälventääkseni teidän armonne mielestä harhaluuloa, johon monet muut tekevät itsensä vikapäiksi teidän kanssanne. Tahdon vain rukoilla taivasta vapautta maan teidät siitä erehdyksestä ja antamaan teidän oivaltaa, kuinka hyödyllisiä ja välttämättömiä vaeltavat ritarit olivat maailmassa menneinä aikoina ja kuinka otollisia he olisivat nykyisenä aikana, jos heitä vielä nyt käytettäisiin; mutta nyt rehoittavat ihmissuvun syntien tähden laiskuus, joutilaisuus, hekuma ja ylellisyys.
— Nyt vieraamme pillastui; — mietti Don Lorenzo mielessään — mutta merkillinen hullu hän sittenkin on, ja minä olisin mieletön raukka, jollen sitä ymmärtäisi.
Siihen loppui heidän keskustelunsa, sillä heidät kutsuttiin aterialle. Don Diego kysyi pojaltaan, oliko hän saanut selkoa vieraan mielentilasta. Hän vastasi:
— Sitä eivät voi saada selville hänen hulluutensa sekavasta käsialasta kaikki maailman lääkärit ja parhaat kirjoittajatkaan; hän on ilmetty hullu, jolla on alinomaa valoisia hetkiä.
He kävivät pöytään, ja ateria oli sellainen kuin Don Diego oli matkalla sanonut vieraillensa aterian yleensä olevan: moitteeton, runsas ja maukas; mutta suurinta nautintoa tuotti Don Quijotelle koko talossa vallitseva ihmeellinen hiljaisuus, joka sai sen muistuttamaan kartusiaaniluostaria. Kun ruoka-astiat sitten oli korjattu pois, pöytärukous luettu ja kädet pesty, kehoitti Don Quijote hartaasti Don Lorenzoa lukemaan ne säkeet, jotka hän oli sepittänyt kirjasista kilpailua varten. Don Lorenzo vastasi: